Epäonnen tyttö

Syntyipä kerran erääseen perheeseen tytär. Tyttö oli kaunis ja ihana, eikä mitenkään tyhmä, päin vastoin. Syntymän hetkellä yksikään hyvistä haltijattarista ei ollut matkoilla, vaan tyttö sai kaikki edellytykset onnelliseen elämään.

Perhe vain ei ollut onnellinen. Vanhempia ei oikeastaan voinut siitä syyttää, koska he eivät aikanaan olleet saaneet kokea, mitä onnellisuus on. Siksi he eivät osanneet suunnata niihin pieniin hyviin asioihin, joiden huomaaminen tekee elämästä elämisen arvoista, vaan katsoivat sivusta muiden elämää, ja arvioivat, josko ne muut oikeasti ovat onnellisia, vai esittävätkö vain. Niin he päätyivät uskomaan, ettei oikeaa onnea ehkä kellään oikeasti olekaan. Silloin oma onnettomuuden tila ei tuntunut niin pahalta, koska sille ei ollut vaihtoehtoa.

Tyttö kasvoi samaan onttoon tunteeseen. Vaikka tyttö oli kaikin puolin mukavan ja reippaan oloinen, ulkonäöltään kuin kuka tahansa kaunis aikuisen alku ja koulussa opettajien arvioimana varsin pärjäävä, ei hän pystynyt luottamaan itseensä tai muihin ihmisiin. Hänen sydämessään kyti epäusko, mutta kamalinta oli, että hän vielä jaksoi kyseenalaistaa oman epäuskonsa, ja oli tulla hulluksi ajatellessaan sitä, ettei ehkä ollutkaan tuomittu onnettomuuteen, vaan voisi kenties sittenkin tavoitella tähtiä! Mutta he, jotka yrittivät kertoa tytölle, miten alkuun voisi päästä, saattoivat kuitenkin olla vain huijareita, jotka esittivät tietävänsä, mitä onnellisuus on, naputti tytön takaraivossa. Niinhän häntä oli kotona varoitettu, ja luulisi, että jos johonkin voisi tässä maailmassa luottaa, se olisi oma perhe.

Tyttö kävi koulunsa, sai hyvät arvosanat, ja olisi voinut sen jälkeen suunnata mihin vain halusi. Kotona kuitenkin muistutettiin, että varman päälle kannattaa pelata, ja varmaahan oli varmimmin se, mitä kotona sanottiin, se, mitä vanhemmat elämästä olivat oppineet. Siksi tyttö haki sittenkin opiskelemaan muuta kuin mitä hänen oma sydämensä olisi toivonut. Pidemmän päälle opiskelu tuntui ontolta ja toivottomalta, mikä olikin tuttua, ja siksi turvallista.

Tyttö kasvoi naiseksi, oli edelleen ihana, ja olisi voinut valita kenet vain halusi. Kotona kuitenkin muistutettiin, että varman päälle kannattaa pelata, ja varmaahan oli varmimmin se, mitä kotona sanottiin, se, mitä vanhemmat olivat elämästä oppineet. Siksi tyttö tyytyi sittenkin eri syliin kuin mihin hänen oma sydämensä olisi toivonut. Pidemmän päälle elämä tuntui ontolta ja toivottomalta, mikä olikin tuttua, ja siksi turvallista.

Tyttö oli terve, piti huolta itsestään, ja olisi voinut valita aivan uudenlaisen elämän. Kotona kuitenkin muistutettiin, että varman päälle kannattaa pelata, ja varmaahan oli varmimmin se, mitä kotona sanottiin, se, mitä vanhemmat olivat elämästä oppineet. Siksi tyttö alkoi turruttaa onttoa oloaan liittymällä siihen seuraan, jossa turrutus osattiin parhaiten.

Ohikulkija ihmetteli syksyllä resuisessa miesporukassa seisoskellutta kaunista ja ihanaa tyttöä, joka selvästi olisi kuulunut johonkin muualle kihertelemään muiden tyttöjen ja poikien seuraan, unelmoimaan tulevaisuudesta ja ottamaan askeleita onnelliseen elämään. Tuli talvi, ja resuinen porukka hävisi koloihinsa. Kevään tullen ohikulkija huomasi porukan palanneen, ja näki tällä kertaa mukaan otetun taas naispuolisen jäsenen, nyt vain vanhemman ja likaisemman oloisen. Toisella vilkaisulla ohikulkija tajusi, että oli väärässä: tämä olikin se sama nuori nainen, jota hän oli syksyllä ihmetellyt. Perheen kokemus elämästä oli osoittautunut todeksi.

Prinsessa ja taiteilija

Olipa kerran tuossa lähistöllä kuninkaanlinna, jossa asui isä kuninkaan ja äiti kuningattaren lisäksi kolme prinssiä ja heidän pikkusiskonsa prinsessa. Pikkuinen sisko oli ollut aina veljien silmäterä, söpö ja nauravainen, ja hän oli oppinut luottamaan muihin ihmisiin, itseensä, ja siihen, että kaikki olisi hänelle mahdollista, kunhan vain päättäisi ja yrittäisi.

Prinsessa kasvoi nuoreksi aikuiseksi, päätti, mitä tahtoisi opiskella ja mihin aikuisena keskittyä, ja tietenkin osallistui seurapiirien tapahtumiin, sillä hänen piti tutustua ihmisiin ja osata keskustella jokaisen vastaantulijan kanssa arvostaen ja kiinnostuneesti. Tietenkin kaikki odottivat henkeään pidättäen, milloin Amor ampuisi nuolensa prinsessaan, ja saataisiin suuret kuninkaalliset häät.

Naapurimaan prinssi olikin kovin ihastunut prinsessaan, ja teki asiaa linnaan milloin milläkin verukkeella tavatakseen ihastustaan. Prinsessa kyllä piti prinssistä, mutta mikään intohimon liekki ei hänessä leimahtanut prinssin seurassa. Varsinkin, kun prinssi maalaili tulevaisuudensuunnitelmia, joissa hän asuisi tulevan puolisonsa kanssa kotilinnassaan ja hoitaisi sen ympärille levittyviä tiluksiaan puolison keskittyessä appivanhempiensa kanssa edustamiseen ja hallinnollisiin töihin. Prinsessan unelmissa kun siintivät ulkomaat ja suuret kaupungit, joissa hän voisi keskittyä opiskeluun ja tutkimukseen, ja parantaa maailmaa omilla teoillaan. Kihlausta ei siis tullut.

Sen sijaan prinsessa muutti yliopistokaupunkiin, keskittyi opintoihinsa ja kasvatti verkostoaan, valmistautui antamaan itsestään paljon mutta sai samalla kokemuksia ja ajatuksia, jotka lämmittivät ja vahvistivat hänen sisintään.

Eräänä päivänä prinsessa sai suru-uutisen kotoaan: isä kuningas oli kuollut sairaskohtaukseen. Prinsessa sai itsensä raahattua vielä päivän luennolle ennen kotiin lähtöään, mutta meikki ja kampaus tuntuivat toissijaisilta, ja silmät, jotka normaalisti hymyilivät kaikille vastaantulijoille, olivat nyt täynnä surua. Kuten nuorten ihmisten kesken usein käy, tietty jännite ilmassa on taipuvainen muuttumaan rakkaudeksi, ja niin kävi nytkin, yllättäen, erään pojan huomatessa prinsessan nyt kuin ensimmäistä kertaa. Prinsessan suru teki hänestä hauraan ja ylimaallisen kauniin, eikä poika saanut silmiään tästä irti.

Kun prinsessa hautajaisten ja suruajan jälkeen palasi kaupunkiin, poika osui hänen tielleen yhä uudelleen. Lopulta he päätyivät kahville, huomasivat puhuvansa samoista unelmista, ja viihtyivät yhdessä. Mutta vieläkään prinsessa ei tuntenut sydämessään suurta rakkautta. Siitä huolimatta tuntui hyvältä viettää aikaa pojan kanssa, kotilinnan huolet eivät silloin painaneet, ja olihan nyt kovin mukavaa tulla niin hyvin huomioiduksi. Poika yllätti hänet ihanilla kirjelappusilla, eväsretkillä ja kuutamokävelyillä ja vakuutti rakkauttaan, oli mustasukkainenkin, mikä samaan aikaan huvitti ja imarteli prinsessaa. Lopulta poika kosi prinsessaa, ja prinsessa suostui.

Kihlauksen tultua julki prinsessan veljet tyrmistyivät. Vuorotellen jokainen heistä kävi kysymässä prinsessalta, oliko uutinen vitsi vai oliko siskoa jotenkin huijattu: poika nimittäin tunnettiin kaupungissa hankalana riitapukarina, jonka opinnot eivät olleet edistyneet, koska poika vietti suurimman osan ajastaan muusikkoystäviensä kanssa baareissa ja juhlissa. Lisäksi poika asui edelleen äitinsä luona, joten minkäänlaista vastuuta hänen ei ollut täytynyt vielä oppia kantamaan. Tämä liitto ei kerta kaikkiaan sopisi!

Prinsessa, joka rakasti jokaista veljeään suuresti, eikä poikaa tähän mennessä kuin vähän, joutui tunnekuohun valtaan. Eivätkö veljet luottaneet hänen arvostelukykyynsä? Eikö hän muka ollut osoittanut osaavansa tehdä omia, viisaita päätöksiä, ja ollut yleisesti älykkään ihmisen maineessa? Eikö hän nytkin osaisi aivan itse päättää omasta elämästään? Tämä tuohtumus sai prinsessan veren kuohumaan ja sydämen kiihtymään melkein samalla tavalla kuin aito rakkaus, jota prinsessa alkoi kuvitella tuntevansa. Hän päätti kuunnella sydämensä kiihkeää rytmiä ja mennä pojan kanssa naimisiin veljiensä neuvojen vastaisesti.

Häät olivat pienet, eikä sukulaisia ollut paikalla. Poika muutti kuin vahingossa prinsessan kauniiseen asuntoon, puhetta oli uuden yhteisen kodin etsimisestä, mutta juuri nyt ei ollut oikea hetki. Prinsessa keskittyi edelleen opintoihinsa ja tutkimukseensa ja ajatteli, että pikku hiljaa asiat alkaisivat järjestyä, kunhan niihin keskityttäisiin. Poika ei niihin keskittynyt, vaan jatkoi elämäänsä kuten ennenkin, vain eri osoitteessa. Edelleen hän oli romanttinen ja mustasukkainen, ja halusi pitää prinsessan kokonaan itsellään, mutta omia menojaan ja tapojaan hän ei muuttanut - miksi olisi? Nyt oltiin nuoria, kyllä sitten myöhemmin, kun olisi oikea hetki.

Aika kului. Pojan opinnot olivat edelleen kesken, prinsessa taas oli jo asiantuntija-asemassa. He eivät kohdanneet kovin usein, ja typeriä riitojakin oli, mutta prinsessa oletti, ettei muidenkaan elämä täydellistä ollut. Prinsessan työ oli niin palkitsevaa, ettei kotielämän onttous ollut häirinnyt, mutta viime aikoina hän oli alkanut haaveilla lapsesta. Ehkä poika rauhoittuisi, kun tulisi isäksi, ehkä silloin olisi se oikea aika? Ehkä hän sitten muuttuisi sellaiseksi mieheksi, josta prinsessa oli salaa alkanut haaveilla.

Lapsi syntyi. Poika ei muuttunut, ei sellaiseksi kuin prinsessa oli toivonut. Poika otti kunnian lapsesta, mutta ei viihtynyt kotona sen enempää kuin ennenkään, ellei se hänelle itselleen ollut tärkeää. Joinain öinä, kun prinsessa valvoi yksin lapsen kanssa, ovelle koputettiin, ja kun prinsessa meni avaamaan, oven ulkopuolella istui melkein muristen humalainen poika, hänen aviomiehensä. Kun prinsessa ilmaisi suuttumuksensa, poika kävi hänen kimppuunsa lapsen nähden ja syytti prinsessaa ahdasmieliseksi, veljiensä aivopesemäksi hienostelijaksi, joka ei ymmärtänyt maailman todellista laitaa. Näin tapahtui muutamia kertoja, ja lasta säästääkseen prinsessa päätteli, että oli parasta olla arvostelematta poikaa.

Vuodet kuluivat. Prinsessa hoiti työnsä, lapsensa ja kotinsa, sekä aviomiehensä, joka aikanaan valmistui hänkin, niin hienoon ja raskaaseen ammattiin, ettei kotiin illalla palattuaan jaksanut kuin levätä ja rentoutua, ottaa muutaman oluen. Niiden muutaman oluen jälkeen aviomies alkoi syytellä vaimoaan virheistä ja ymmärtämättömyydestä, ja joskus vaimon ei auttanut muu kuin lähteä karkuun kauniista kodistaan. Jo kauan sitten prinsessa oli ymmärtänyt veljiensä olleen oikeassa, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ei enää kehdannut myöntää sitä, koska olisi samalla myöntänyt pilanneensa sekä oman että lapsensa elämän aivan itse, jäämällä suhteeseen keskeneräiseksi jääneen pojan kanssa. Sen pituinen se.

Kuninkaan elämä

Elipä kerran rikkaassa ja kauniissa maassa kuningas ja kuningatar. Heiltä oli pitkään odoteltu perillistä, mutta sellaista ei ollut kuulunut syystä tai toisesta, ja heidän elämänsä oli muotoutunut sellaisenaan heille itselleen sopivaksi. Molemmilla oli omat työnsä ja tehtävänsä, ja yhdessäkin jaksettiin olla.

Vuosien vieriessä kuningas oppi hoitamaan tehtävänsä niin hyvin, ettei enää jaksanut keskittyä niihin kovin hyvin. Kuninkaasta tuntui, että samat asiat toistuivat kuukaudesta ja vuodesta toiseen, ja samat ihmiset eri olemuksissa puhuivat hänen kanssaan samoja puheita. Työ tuntui mielettömältä ja turhalta, ja kuningas epäili, että hänen itsensä lisäksi muutkin saattoivat nähdä asian samoin. Saadakseen ajatustensa ruman kehän katkaistua kuningas alotti harrastuksen, viininmaistelun, aluksi kotona iltaisin, ja pikku hiljaa perehtyminen erilaisiin juomiin nousi tärkeään osaan myös lounailla ja iltapäivätapaamisilla. Kuningatar ei oikein pitänyt tästä ajanvietteestä. Hän yritti saada kuninkaan ymmärtämään, ettei hänen asemassaan voinut moista lipittelyä harrastaa julkisesti. Kuningasta tämä suututti: oma vaimokaan ei tuntunut ymmärtävän, miten tyhjänpäiväisiä kuninkaan muka tärkeät työtehtävät oikeasti olivat. Eikö hän, kuningas, nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen osaisi hoitaa työnsä, ja sitä paitsi fiksuna miehenä pystyisi huolehtimaan omista asioistaan?

Aikansa kuningatar seurasi kuninkaan yhä syvenevää keskittymistä viiniharrastukseensa, mutta päätti sitten lopettaa seuraamisen ja katkaista siteensä kuninkaaseen, josta oli erkaantunut. Kuningatar muutti toiseen, rikkaaseen ja kauniiseen maahan, jossa saattoi jatkaa omaa elämäänsä ilman huolta puolison toilailuista. Monia hyviä ja kauniita asioita osui sittemmin kuningattaren tielle, ja hän eli elämänsä onnellisena loppuun asti.

Sillä välin kuningas jatkoi harrastustaan, oli tavallaan tyytyväinen siitä, että kuningatar oli lähtenyt, vaikka välillä muistelikin haikeana heidän hyviä yhteisiä hetkiään. Niistä tosin oli jo kauan, eivätkä he enää viimeisinä aikoina oikein olleet edes oikeastaan nähneet toisiaan, havainneet vain ohi kulkiessaan kuin minkä tahansa palatsin huonekalun ja toistelleet samoja lauseita. Joskus kuningas oli surullinen, joskus vihainen, mutta oli tunne mikä tahansa, muutama lasillinen hyvää ja hienostunutta viiniä sai tunteen laimenemaan.

Kun kuningatar ei enää ollut häiritsemässä harrastusta ja muistuttamassa työtehtävien hoitamisesta, kuninkaan ote alkoi livetä, eikä viinikokoelma enää mahtunut palatsin kellariin, vaan levittäytyi työhuoneisiin. Lopulta kuningas sai potkut; kansa ja virkamiehet kumosivat vallan, joka ei enää ollut järkevissä käsissä. Palatsistakin kuningas joutui lähtemään, sillä uusi kuningaspari tarvitsi arvoisensa ympäristön.

Kesäisin kuninkaan elämä oli kuitenkin edelleen hienoa: kauniin maan kaunis luonto oli mitä ihanin ympäristö riippumattomalle miehelle, joka löysi ystäviä ja tovereita pysähtymispaikoistaan. Mihinkään ei ollut kiire, eikä kenenkään edessä täytynyt käyttäytyä kauniisti, vaan mies sai olla täysin oma itsensä.

Talven lähetessä luonto ei enää sallinut huoletonta elämää, vaan vaati kulkijoita kerääntymään yhteen lämmön ja suojan toivossa. Vaikka kaikkien kohtalo oli sama, ja veljeyttä vannottiin kun asiat sujuivat, jokainen tunsi sittenkin olevansa yksin. Hyvään lämpimään koloon ei mahtunut kuin yksi tai kaksi toveria kerrallaan, ja käsitykset ystävyydestä ja sen velvoittavuudesta tai kestosta olivat jokaisella erilaiset. Riideltiin ja tapeltiin, ja päivästä ja viikosta toiseen toistuivat samat huolet seuraavan päivän ravinnosta, juomasta ja suojasta, ja samat ihmiset eri olemuksissa puhuivat keskenään samoja asioita. Joskus oltiin surullisia, joskus vihaisia, mutta koska viiniin ei enää ollut varaa, mikä vain sopiva juoma riitti laimentamaan tunteet.

Niin kului aika, ja se olento, joka joskus oli kuningas, eli kolossaan, paistatteli joskus kauniissa kesäpäivässä ja muisti taas millaista oli olla voimissaan, painui taas omaan maailmaansa, ja häipyi hiljalleen olemasta.

Oman onnensa seppä

Syntyipä kerran tavalliseen perheeseen tyttö, joka näki jo lapsena niin paljon epätavallisia asioita ihmisten välisissä suhteissa, että tyttö päätti olla sitomatta itseään koskaan kehenkään ja säilyttää vapautensa ehdottomasti.

Tyttö muutti kaupunkiin ja sai paljon ystäviä, teki paljon töitä ja nautti paljon vapaa-ajastaan. Reipas ja puhelias tyttö sai helposti seuraa. Koska tyttö oli tehnyt itselleen selväksi, ettei etsinyt itselleen prinssiä, jonka kanssa elää loppuelämänsä, vaan mielummin seuralaisen, jonka voisi unohtaa, kun juhla muuttuisi arjeksi, hän oppi nopeasti säännöt siihen peliin, jossa nokkela tyttö voi hankkia paljon hauskoja ja kauniita asioita tuhlaamatta kolikkoakaan.

Vuodet kuluivat, ja tyttö alkoi tuntea itsensä liian vanhaksi asumaan alivuokralaisena nuorempien tyttöjen naapurihuoneessa. Oli aika opetella uuden pelin säännöt. Hetken seuralaiset vaihtuivat hyvissä osoitteissa asuviin työnantajiin, joiden vaimot olivat kadonneet, mutta joiden edelleen kauniit kodit kaipasivat hengetärtä. Palkkioksi tyttö sopi itselleen huoneen näistä ihanista asunnoista, ja sen verran seteleitä, että saattoi astua ovesta kadulle pukeutuneena, kuten hienon kaupunginosan naiset pukeutuivat. Tarpeen tullen tyttö saattoi hankkia vanhoilla säännöillä lisää kauniita ja kalliita tavaroita, mutta pian sen jälkeen oli vaihdettava työnantajaa, jotta vapaus säilyisi.

Kerran kävi vahinko, jonka tyttö huomasi liian myöhään, sikälikin, ettei enää ollut mikään tyttö. Hän päätti tehdä ratkaisunsa, ja piti lapsensa, vaikka huomasi pian, että se vasta vahinko olikin. Nyt ei vapautta ollut, lapsesta oli vaivaa, mutta niin oli sen isästäkin. Niin kauan, kun tyttö oli saanut tehdä mielensä mukaan, hän oli ollut mukavaa seuraa eikä ollut joutunut riitelemään kenenkään kanssa. Nytpä ei voinutkaan arjen ilmestyttyä vaihtaa paikkaa ja seuraa, ei. Lapsen olisi voinut jättää, mutta silloin sen isä ei enää olisi huolehtinut hänestä. Tyttö puri hammasta, riiteli ja oli hankala, ja yritti kestää tylsää elämää. Onneksi lapsi meni aikanaan kouluun, ja kesäisin sen saattoi lähettää sukulaisten luo maalle. Kun lapsi oli suunnilleen tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään, tyttö lähetti sen pois kotoa, juotti sen isälle paljon viiniä, laski kylvyn, kutsui lapsen isän sinne ja piti tämän väsynyttä ja humaltunutta päätä veden alla viimeiseen asti. Vahingoltahan sekin vaikutti.

Nyt tyttö oli taas vapaa etsimään onneaan.

Prinssi-isä

Olipa kerran komea ja hyvätapainen prinssi, jolle kaikki ovet olivat auki lapsuudesta asti. Isä kuningas ja äiti kuningatar rakastivat poikaansa suuresti. He tiesivät, että tärkeintä maailmassa oli kunnioitus itseä ja muita ihmisiä kohtaan, ja tämä tieto ohjenuoranaan he halusivat kasvattaa poikansa onnelliseksi. Prinssi oppikin hyville tavoille ja kuuntelemaan sydäntään, ja tämän jälkeen vanhemmat saattoivat vain toivoa, ettei kohtalolla olisi lapsen varalle liian suuria tehtäviä.

Prinssi veti ihania tyttöjä puoleensa kuin hunajapurkki karhunpentuja, ja nautti heidän seurastaan kuten asiaan kuuluu. Tulevana kuninkaana ja vanhempiensa esimerkin sisäistäneenä hän tiesi, että jonakin päivänä hän tulisi valitsemaan itselleen puolison, josta tulisi hänen lastensa, tulevien kruununperijöiden äiti. Tätä asiaa hän ei kuitenkaan sen kummemmin pohtinut, vaan uskoi sydämensä kertovan, kun oikea tyttö osuisi kohdalle. Prinssi ajatteli rakkauden olevan lämmin tunne, joka käärisi hänet yhteen sydämensä valitun kanssa niin, ettei asiaa sen enempää tarvitsisi ihmetellä. Tätä tunnetta odotellessaan prinssi ehti kiertää useampia juhlia, arkipäiväisiä kierroksia ja vieraampia mantuja.

Eräänä päivänä prinssi huomasi sydämensä pakahtuvan nuoren ja nauravaisen neidon seurassa. Saattaa olla, että läikähdys sai alkunsa hymystä, liikkeestä tai lausahduksesta; saattaa olla, että pikku kerubin nuoli osui suoraan prinssin sydämeen tai tunkeutui siihen hiukan sivusta. Sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta joka tapauksessa prinssi tunsi nyt jotain sellaista, mitä ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän täytyi olla rakkautta.

Pää pyörällä prinssi ajatteli rakastaan lakkaamatta, ja kun ei ajatellut häntä, ajatteli niitä asioita, joihin rakkaudella on tapana johtaa. Tietenkin prinssi halusi kuuluttaa koko maailmalle, miten paljon neitoaan rakasti! Niinpä hän suunnitteli tarkkaan, miten tyttöään kosisi, jännitti vastausta, vaikka melkein oli varma tytön myöntyväisyydestä, ja koki uskomatonta onnen kuohuntaa suonissaan, kun tyttö todella suostui hänen vaimokseen. Tämän jälkeen elettiin onnellista ja kaunista elämää ja järjestettiin häitä, ja nuoripari juhli joka päivä onneaan: miten voikin elämä olla näin ihanaa!

Tietyn ajan kuluttua häistä prinssi ja hänen prinsessansa varmistelivat toisiltaan, olivatko he molemmat ajatelleet ryhtyä vanhemmiksi, ja mikä olisi se hetki. Toki asia kiinnosti muitakin, eikä pariskunta voinut olla tuntematta jonkinlaista epämukavuutta, kun he vastailivat kysymyksiin mahdollisista pikku kuninkaallisista. Ehkä olisi vain parasta toivoa lasta heti, olihan se luonnollista ja täydentäisi heidän onneaan entisestään.

Toive toteutui: lapsi ilmoitti tulostaan. Prinssi oli onnellinen, sillä tällaista ihmettä, kokonaista uutta elämää, hän ei ollut aiemmin todella ymmärtänyt olevansa kykenevä aikaan saamaan, ja lisäksi lasta kantoi tuo ihana nainen, jonka hän oli puolisokseen valinnut. Todella, se tyttö, johon prinssi oli rakastunut, oli nyt muuttunut naiseksi, vakavammaksi, vaativammaksi, vieraammaksi. Prinssi pelkäsi, että puoliso huomaisi hänen edelleen olevan vain poikanen, joka ei ehkä tiedäkään mitään isyydestä ja miehenä olemisesta, eikä ehkä sittenkään ollut vielä valmis aikuiseksi. Prinssiä ujostutti. Hän kiersi edelleen juhlia, arkipäiväisiä kierroksia ja vieraampia mantuja kuten ennenkin, huomasi välillä unohtaneensa kotona odottavan puolisonsa, ja häpesi. Mitä enemmän hän tunsi muuta kuin onnea, sitä enemmän hän kiinnitti huomiota omaan vajavaisuuteensa, ja sitä enemmän häntä alkoi ärsyttää. Pikku hiljaa ärsyynnys kasvoi niin, ettei puoliso voinut olla sitä huomaamatta, mutta prinssi ei halunnut myöntää ajatuksiaan, ettei olisi paljastanut omia puutteitaan. Prinsessa huomasi prinssin salaavan jotain ja tuli pohjattoman surulliseksi.

Niin puolisot odottivat onnensa täyttymystä toisistaan vieraantuen. Mikäli rakkaus sai heidät ottamaan riskin ja paljastamaan pelkonsa toisilleen, he saattoivat hyvinkin vielä elää elämänsä onnellisina loppuun asti.

Tyttö, joka yritti

Olipa kerran tyttö, joka tunsi olevansa olemassa vain, kun sai kehuja ja kiitosta. Näin oli ollut niin kauan, kun hän muisti, eikä hän siksi osannut kuvitella, etteivät kaikki olleet samanlaisia. Sen vuoksi hän käyttäytyi aina herttaisesti ja ystävällisesti, ja kaiken, mitä teki, hän teki tehokkaasti ja mahdollisimman oikein. Silloin, niin tyttö uskoi, kaikki näkisivät, miten mukava ja taitava hän on, kehuisivat ja kiittelisivät häntä, ja jonakin päivänä hän lopulta vihdoinkin olisi kokonainen ja oikea.

Sisimmässään tyttö ei oikeasti ollut herttainen ja ystävällinen, ei itseään eikä muita kohtaan. Hän yritti kaikkensa, mutta tunsi, ettei se riittänyt. Hän oli aivan nääntynyt omasta tehokkuudestaan, joka ei johtanut mihinkään. Ei hän pystynyt täydellisyyteen, ja siksi muiden antamat kehut ja kiitokset tuntuivat valheilta. Silloin tyttö oli paitsi pettynyt itseensä, myös valtavan vihainen muille ihmisille heidän valheellisuutensa ja aivan liian korkeiden odotustensa vuoksi. Eikä tyttö koskaan huomannut, missä oikea ongelma piili.

Tyttö leipoi korvapuusteja, täsmällisesti reseptin mukaan, grammalleen ja minuutilleen oikein, ja teki samaan aikaan tehokkaasti viikkosiivouksen turhia haaveilematta. Aina leipomukset tulivat uunista kovina ja painavina. Töissä tyttö valmisti esityksen, jonka taustat hän tutki ja esitteli tarkkaan, että kollegat huomaisivat hänen ottaneen kaiken tarpeellisen huomioon. Aina kollegat haukottelivat ja esityksestä keskusteltiin mahdollisimman lyhyesti ennen seuraavaan asiaan siirtymistä. Viikonloppuisin tyttö puki ja meikkasi itsensä huolellisesti lehden ohjeiden mukaan valloittaakseen unelmiensa prinssin. Aina hän jäi hymyilemään yksin lasi kädessään, kun prinssi kerran häneen katsahdettuaan aloittikin jutustelun viereisen tytön kanssa.

Eräänä päivänä tyttö asteli reippaasti ruokakauppaan, mutta talouspaperihyllyjen väliin päästyään hän päästi itsensä lysähtämään. Ei missään ollut mitään järkeä! Hän yritti, oli ottanut selvää, miten kaiken pitäisi onnistua, oli opettanut itsensä reagoimaan siten, mikä muille olisi mieluisaa, ja tässä hän taas oli, vihaisena ja väsyneenä, valitsemassa muka parasta ja oikeinta talouspaperimerkkiä, hinta-laatu-suhteeltaan ylivoimaisinta.

Tytön selän takaa kuului ääni. "Tärkeintä on, että tykkäät siitä. Ihan saman asian ajavat kaikki, mutta kyllähän se ketuttaa, jos joka päivä keittiössä silmään pistää se järkevän tylsä talouspaperirulla, vaikka oikeasti olisit halunnut ostaa tuon, missä on runonpätkiä. Vähän niinkuin että millainen sitä itse on, hehheh." Puhuja oli hyllyjä järjestävä myyjä, joka ei ollut millään tavalla erikoinen. Että kehtasikin alkaa neuvomaan! Mistä se muka tietää, mitä minä tässä pohdin, tyttö melkein kirkui sisäisesti. Kasvoilleen hän kuitenkin pakotti ystävällisen hymyn ja vastasi: "Onhan ne runotkin ihan kivoja, mutta kyllä tuo hinta-laatu-suhde näissä houkuttaa enemmän." Tyttö nappasi paketin kainaloonsa, suoristi selkänsä aavistuksen liian täydelliseen ryhtiin, ja hammasta purren ja itkua pidätellen marssi kassalle.

Kotona tyttö purki ostoskassin ja alkoi leipomaan, vieläkin vähän loukkaantuneena ja sisäisesti lysähtäneenä. Sen sijaan, että olisi tehokkaasti vaivannut taikinan, ajastanut munakellon pirisemään nostatusajaksi ja pyyhkinyt pölyt ja imuroinut eteisen, kuten yleensä, hän käänteli taikinaa kulhossa hiljalleen ja mietti. Myyjän pinnalliselta ja nokkavalta kuulostanut neuvo oli kuitenkin varmaan ihan oikea. Eihän tyttö oikeasti halunnut ostaa järkevintä paperia, vaan ajatteli, että jos ostaisi kalliimpaa ja omasta mielestään söpömpää paperia, häntä pidettäisiin jotenkin hölmönä. Järkevät valinnat tekevät hänestä järkevän ihmisen. Mutta tekisivätkö söpöt valinnat hänestä söpömmän?

Siivoamisen sijaan tyttö unohtui katselemaan ulos ikkunasta. Hän pohti, kuinka kauas syvän siniseen taivaaseen hän oikeasti näki, ja miten monta ihmistä vastapäisessä talossa olikaan yhteensä kaikkien vuosikymmenien aikana asunut, ja näyttäisikö kaupunki samalta kuin muurahaispesä, jos sitä katsoisi sopivalta etäisyydeltä ylhäältä päin. Välillä tyttö kieritti korvapuustit, unohti lämmittää uunin, ja huomasi sen vasta, kun oli vähän imuroinut. Tällä kertaa korvapuusteista tulikin ihanan ilmavia ja pehmeitä! Tyttö oli melkein päästänyt valloilleen harmituksen siitä, että oli tuhlannut aikaa haaveiluun, mutta juuri haaveilu olikin tehnyt puusteista maukkaita. Tyttö maisteli pullaa ja ihasteli omaa aikaansaannostaan.

Ja kuten arvata saattaa, nyt tyttö päätti tehokkaasti yrittää muutenkin olla yrittämättä niin tehokkaasti. Seuraavassa esityksessään hän aloitti sillä omalla ajatuksellaan, jota piti itse tärkeänä, ja jätti todistukset ja esitystekniset kikat käyttämättä. Työtoverit kuuntelivat tarkemmin, ja tyttö näki heidän kiinnostuvan oikeasti asiasta, ja tunsi ylpeyttä työstään. Viikonloppuna hän puki päälleen juuri ne vaatteet mistä itse piti ja jätti viimeisimmän muodin mukaiset meikkivinkit kokeilematta, unohti keskittyä unelmiensa prinssiin ja humaltui hiukan omien ystäviensä kanssa. Emme saa tietää, missä seurassa yö päättyi, mutta parasta oli joka tapauksessa se, että tyttö ymmärsi, että tärkeintä on, että siitä tykkää itse.

Kirvesmies

Syntyipä kerran, yli sata vuotta sitten, kaukana täältä sijaitsevaan maalaistaloon älykäs ja suurisydäminen poika. Kaikki seitsemän sisarusta osallistuivat talon töihin kun saivat ja osasivat, ja oppivat siinä aikuisia auttaessaan monia hyödyllisiä taitoja. Kun työt oli tehty, lapset kisailivat nopeudessa ja vahvuudessa, ja kuuntelivat isänsä viulunsoittoa ja äitinsä tarinoita. Elämä kulki kulkuaan juuri niin kuin sen pitääkin.

Kävi kuitenkin niin, että pojan vartuttua nuorukaiseksi maassa syttyi sota. Aluksi kuului huhuja siitä, että jossain, kauempana, oli naapurusten ja entisten ystävien kesken alettu torailemaan. Ei kukaan voinut ymmärtää, miksi ne eriävät mielipiteet, jotka oli siihen asti hyväksytty osana ihmisten erilaisuutta, nyt muka oikeuttaisivat vangitsemaan tai jopa tappamaan toisen. Liioin ei kukaan halunnut uskoa, että jonakin päivänä he itse joutuisivat keskelle samaa, kummallista todellisuutta, mutta niin vain kävi, että eräänä päivänä poika huomasi saaneensa otsaansa leiman, joka oli sama kuin monella tutulla ja oudolla, mutta eri kuin toisilla tutuilla ja oudoilla. Poika kummasteli tätä vääristynyttä todellisuutta, jossa tuntui kuin taikaiskusta väki jakautuneen kahtia toisilleen vieraiksi heimoiksi. Poika kantoi leimansa päällisin puolin kapinoimatta, suri niitä, jotka omansa vuoksi kärsivät, ja päätti aina luottaa omaan sydämeensä ja tehdä, niin kuin itse oikeaksi näki.

Melkein kummallisempaa kuin sodan syttyminen oli se, että sen loputtua kaikki taas olivat samaa kansaa. Arvet jäivät, mutta niiden syitä ei kannattanut muistella, jos mieli uskoa tulevaisuuteen ja omaan onneensa. Nuorukainen oli kasvanut mieheksi, ja koska kotitila jäisi vanhimmalle veljelle omaksi kuten ikuisesti oli tapana ollut, nuoren miehen oli lähdettävä maailmalle leipänsä ansaitsemaan. Onneksi taitoja oli kertynyt niin paljon, että suureen kaupunkiin päästyään nuori mies sai heti töitä kirvesmiehenä ja pääsi rakentamaan uutta maata omilla käsillään.

Aikansa suurkaupungin vilinää seurailtuaan mies tapasi ihanan naisen, ja muutaman kerran toisiinsa törmättyään he rakastuivat. Mikään tapaaminen ei kestänyt tarpeeksi kauan, sillä kirvesmies ja hänen rakastettunsa halusivat oppia tuntemaan toisensa läpikotaisin, ja heidän ajatuksensa ja vartalonsa tuntuivat olevan täysin toisilleen luodut. He olisivat kovasti tahtoneet tuoda onnensa kaikkien eteen, mutta naisen perheen leima oli eri kuin miehen, ja vaikka sodasta oli aikaa, ja vaikka oikeasti kaikki tapahtui vain näiden kahden välillä, kaikki tuntui kovin vaikealta. Tästä huolimatta kirvesmiehen oli seurattava sydäntään ja hän kosi naista, jonka tiesi sismmässään haluavan samaa. Nainen suostui kosintaan ja iloiset ja eloisat häät vietettiin lukuisien ystävien kesken. Nuoren parin onnea varjosti sittenkin se, ettei naisen perhe enää halunnut nähdä häntä luonaan.

Jonkin ajan kuluttua pariskunnalle syntyi tytär. Vanhemmat rakastivat tytärtään ehkä vieläkin enemmän kuin toisiaan ja ihmettelivät kilpaa suloista aikaansaannostaan. Tuore äiti tunsi kuitenkin olonsa kummalliseksi: hän ei tuntenut omakseen tätä tapaa olla äiti, pienessä asunnossa, keskellä kaupunkia, ilman omaa äitiään ja sisariaan. Hänen aviomiehensä yritti ymmärtää ja teki kaikkensa, jotta vaimolla ja tyttärellä olisi niin paljon hyvää, kuin hän suinkin voisi heille antaa, mutta kuukausien muuttuessa vuodeksi ja toiseksikin kävi selväksi, ettei se mitenkään voinut täyttää sitä tyhjyyttä, joka vaimon sydämeen oli syntynyt. Ei auttanut, että mies ja vaimo toistelivat ajatuksiaan siitä, ettei uudessa maailmassa leimoilla enää ollut väliä; ehkä, vaimo epäili, he itse elivät sittenkin vielä vanhassa maailmassa.

Eräänä päivänä vaimo pakkasi sen, mitä itkultaan pystyi, jätti väärää leimaa kantavan miehensä ja tyttärensä, ja lähti oman äitinsä luo. Mies jäi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään pieni tytär sylissään, sydän murtuneena. Hänen lohtunaan oli ajatus siitä, että hän tekisi kaikkensa tyttärensä onnen eteen, puhuisi tälle kauniisti tämän ihanasta äidistä ja pitäisi huolen, että lapsi oppisi ajattelemaan itse, seuraamaan omaa sydäntään ja tekemään, niin kuin itse oikeaksi näkisi.

Jotta lapsella olisi parhaat mahdolliset oltavat, kirvesmies teki paljon töitä voidakseen palkata pieneen kotiinsa tyttärelle oman hoitajan. Hän valitsi ehdokkaista lempeäsilmäisimmän, ja vannotti tätä huolehtimaan lapsesta hyvin kun isä oli töissä. Lempeistä silmistä huolimatta hoitaja oli ankara kasvattaja, eikä ymmärtänyt, miten tärkeää tyttösen tanssahtelua ja laulelua, piirtelyä ja runoilua olisi isän mielestä ollut kannustaa. Sen sijaan tyttö sai opetella sukkien parsimista, tiskaamista ja siivoamista, koska niistä taidoista hänelle hoitajan mielestä tulisi olemaan eniten hyötyä. Iltaisin, kotiin palattuaan, isä kyllä huomasi tytön lannistuneen mielen, mutta ajatteli sen johtuvan äidin ikävöinnistä. Silloin tällöin hänen onnistui järjestää äidin ja tyttären tapaaminen, mutta jälkeen päin suru oli oikeastaan vain pahempi.

Kirvesmies-isä oli hämmentynyt. Ei hän pystynyt takaamaan onnea edes rakkaimmalleen, ja siksi hän oli itsekin onneton. Isä pohti tyttärensä tilannetta ystäviensä kanssa, mutta yhdessäkään he eivät keksineet ratkaisua; äitiä ei voinut tuoda takaisin, hoitaja ei äidiksi muuttuisi, mutta eipä voinut isäkään sitä tehdä. Ei auttanut kuin parhaansa mukaan rakastaa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Sitten tuli uusi sota. Isän olisi pitänyt lähteä kauas rintamalle kansaansa puolustamaan ja jättää tyttärensä äidittömänä ja isättömänä odottamaan. Se ei käynyt päinsä. Kirvesmies selitti asiansa ylemmilleen, mutta syy ei kelvannut. Ajan koitettua kirvesmies jäi kotiin puolustamaan omaa perhettään sen sijaan, että olisi lähtenyt puolustamaan koko kansaansa, mutta hänet tultiin hakemaan pois. Viimeiseksi keinoksi jäi loukata muita ja samalla omaa kunniantuntoaan niin, että kirvesmies joutui rangaistuksena sellaisiin tehtäviin, joissa hän oli lähempänä tytärtään. Siltikään hän ei voinut olla kotona joka päivä, vaan järjesti hoitajan asumaan kotiinsa, jotta lapsella olisi turvana joku tuttu.

Lopulta tämäkin sota loppui, isä tuli kotiin, ja sitä juhlittiin tyttären ja hoitajan voimin. Aikuisilla oli paljon puhuttavaa ja selviteltävää, mutta tulevaa suunniteltaisiin vasta, kun suurimmat tunteet oli saatu purettua. Oli selvää, että koska nuoreksi naiseksi kasvanut tytär ei aivan vielä ollut aikuinen, ja koska rakennustöitä olisi nyt entistäkin enemmän, hoitajan pesti jatkuisi vielä. Kävi kuitenkin niin, että hoitaja, joka ei koskaan ollut ajatellut ryhtyvänsä itse äidiksi, huomasi odottavansa lasta. Kirvesmies teki, kuten oikeaksi näki, ja teki hoitajasta vaimonsa ja äitipuolen tyttärelleen. Kun poikavauva syntyi uuteen, rauhaisaan maailmaan, vaimosta tuli äiti, ja hän huomasi tämän tehtävänsä olevan itselleen tärkeämpi ja rakkaampi kuin mikään muu. Tytärpuoli tuntui nyt niin kypsältä pieneen ihmisen alkuun verrattuna, ettei hoivaa enää riittänyt nuoren naisen tarpeiksi. Tyttö sai mennä menojaan, tanssahdella, laulella, piirrellä ja runoilla itse valitsemassaan seurassa, ja etsiä hoivaa ja rakkautta sieltä, mistä itse halusi.

Kun isä huomasi tämän, hän oli kauhuissaan ja vihoissaan: hänen silmissään tytär oli ikuisesti pikkuinen ja kullan kallis. Uusi äiti kuitenkin loukkaantui isän vimmasta. Miten hän muka pystyisi huolehtimaan heidän yhteisestä pojastaan heidän yhteisessä kodissaan, jos pitäisi pikku heitukankin perässä juosta? Jos ei isä tätä ymmärtäisi, äiti lähtisi pojan kanssa jonnekin, josta ei heitä enää tarvitsisi etsiä, ja järjestäisi oman ja poikansa elämän aivan itse parhain päin.

Kirvesmies-isä oli jälleen ihmeissään. Eikö hän ollut tehnyt parhaansa? Hän oli vain halunnut huolehtia rakkaimmistaan, muttei voinut pitää heitä luonaan: ensin hän oli joutunut vasten tahtoaan eroon vaimostaan, ja nyt joutui päästämään irti tyttärestään, jos mieli pitää pienen poikansa. Kaupan päällisiksi hän oli saanut uuden vaimon, jota hän ei edes rakastanut, ja jonka mielestä parsitut sukat, hohtavat tiskit ja tarkkaan asetellut matonhapsut olivat tärkeämmät kuin omien ajatusten kuunteleminen ja sydämen äänen noudattaminen. Kirvesmies päätti kuitenkin yrittää vielä. Hän rakentaisi perheelleen oman talon, ison ja hienon, sellaisen, jossa olisi tilaa niin hänelle, vaimolle, kuin hänen molemmille lapsilleen. Hän tutustuisi vaimoonsa, löytäisi tämän sielusta jotakin tuttua ja rakastettavaa, yrittäisi ymmärtää ja tekisi kaikkensa, jotta vaimolla, tyttärellä ja pojalla olisi niin paljon hyvää, kuin hän suinkin voisi heille antaa.

Ja niin he elivät onnettomasti ja jokseenkin ontosti elämiensä loppuun saakka. 

Paha äiti

Asuipa kerran, ihan täällä lähellä, kauniissa korkeassa kerrostalossa mukava ja järkevä nuori nainen ja hänen miehensä. He olivat tunteneet toisensa jo jonkin aikaa, olivat kovin kiintyneitä toisiinsa ja päästivät yhä useammin mieleensä ajatuksen uudesta pienestä ihmisestä, omasta vauvastaan. Nainen pystyi kuvittelemaan, miten pieni palleroinen heiluttelisi maailman ihanimpia pikku käsiä ja varpaita, ja mies tunsi ylpeyttä jo pelkästä mielikuvasta, jossa hänen naisensa sylissä tuhisisi hänen lapsensa, suloisuuden huippu.

Nainen ja mies tiesivät kuitenkin, että vauvan mukana asuntoon hiipisi myös varjo. He olivat kuulleet ja ominkin silmin nähneet, miten varjo muutti aikuisia värittömiksi ja ontoiksi, töksähteleviksi ja riiteleviksi. Väsymyksen ja väärien olettamusten varjo sai esiin ihmisten pahimmat puolet ja pelot, ja ajoi entiset rakastavaiset kauas toisistaan, ryöväten vauvoilta oikeuden nähdä ja kokea sen rakkauden, josta ne olivat itse saaneet alkunsa. Monet illat pariskunta varovasti puntaroi rohkeuttaan, ja lopulta erään kauniin auringonlaskun jälkeen he kuiskasivat tähdille toiveensa.

Vajaan vuoden kuluttua pariskunta sai toivomansa lapsen. Ensimmäiset viikot heidät ympäröi ihmeellinen hattara, välillä vaaleanpunainen, välillä hyvin sumuinen, mutta koska nainen ja mies osasivat odottaa varjoa, he eivät pelästyneet huomatessaan sen läsnäolon. He vakuuttivat toisilleen, että jonakin päivänä varjo häviäisi, ja siihen asti pitäisivät huolen siitä, etteivät molemmat joutuisi sen valtaan samanaikaisesti. Sen he varmistaisivat puhumalla toisilleen pienet asiat ja isot asiat ja paljastamalla toiveensa ja palkonsa. Tärkeämpää kuin mikään muu oli se, että heidän kodissaan heidän perheellään oli parhaat mahdolliset oltavat.

Kuten usein tapahtuu, mies palasi aikanaan leipää perheelleen ansaitsemaan, ja nainen jäi kotiin vauvaa hoitamaan. Miten ihmeellisen vaativa työ se olikaan! Oli kuunneltava, palveltava, yritettävä ymmärtää ihmistainta, joka ilmaisi itseään kuin päästään seonnut yksinvaltias, mutta palkaksi riitti hymy silloin tällöin, tai lapsen rauhallinen ja kaiken tietävä ilme sen nukkuessa. Mutta jos palkkaa ei muistanut nostaa, pysähtyä hetkeen, imeä onnea sisäänsä ja jakaa sitä miehen kanssa, varjo ilmestyi muistuttamaan kadotetusta vapaudesta ja kyseli, mistä nainen muka tietää, miten vauvasta pidetään huolta. Suurimmaksi varjo kasvoi, kun lapsi itki: nainen halusi tehdä kaikkensa saadakseen itkun loppumaan, eniten siksi, että lapsella olisi taas parempi olo, mutta myös siksi, että saisi varjon pois vierestään huutelemasta, ettei nainen osaa, ja että mitä naapuritkin sanovat, kun ei yhtä vauvaa saada hiljaiseksi - ja että jaksaakohan mieskään kohta enää tätä meteliä kuunnella. Silloin ajatukset menivät solmuun, eikä nainen enää osannut muistaa, mikä oli olennaista. Välillä nainen melkein toivoi, että varjo olisi oikeassa: jos mies lähtisi, olisi yksi huomioitava tekijä vähemmän. Olisi vain nainen ja lapsi. Ei nainen tästä miehelle puhunut, sillä onnellisimmillaan hän oli sittenkin silloin, kun sai yhdessä miehen kanssa ihailla heidän rakkautensa aikaansaamaa ihmettä.

Eräänä päivänä nainen työnteli vaunuja pitkin syreeninkukkien tuoksuista jalkakäytävää, niin kuin melkein jokaisena päivänä teki. Ohittaessaan leikkipuistoa, jossa kaikilla äideillä oli rennot nutturat ja raidalliset paidat ja heidän kaikilla lapsillaan pilkulliset pikku saappaat, hän kuuli erään äidin tietävästi sanovan toiselle:
- Minä olen antanut kaikille lapsilleni lootuksenvarsiuutetta kultaisella teelusikalla, ja siksi heistä on tullut terveitä ja nokkelia. Ja rauhallisia! Ja kyllä tekisi mieleni sanoa, että tuosta huonommatkin perintötekijät saaneesta lapsesta saattaisi tulla ihan söpö, jos äiti vaan alkaisi vielä uutetta antamaan.
- Näin on! kihersi toinen äiti, mutta vakavoitui sitten. - Kyllä hyvä äiti hankkii pullollisen valmiiksi jo ennen vauvan tuloa. Onhan se kallista, mutta on se vaan niin olennaista lapsen hyvinvoinnille.

Nainen kiinnostui kuulemastaan, ja pelästyi vähän. Ei hän halunnut olla paha äiti. Olikohan jo liian myöhäistä korjata tilanne? Ei hän ollut kuullut lootuksenvarsiuutteesta ennen tätä päivää. Tietenkin hän halusi oman lapsensa saavan kaiken mahdollisen hyvän eikä jäävän mistään paitsi. Nainen vilkaisi vaunuihin varmistaakseen, että vauva oli nukahtanut, kiirehti askeliaan ja oikaisi puistikon läpi ehtiäkseen mahdollisimman nopeasti puotiin, josta saisi ostaa lootuksenvarsiuutetta ja kultalusikan. Ostokset tehtyään nainen palasi kotiin toista reittiä, joen rantaa pitkin. Polun varrella oli ihana nurmikenttä, johon oli levittänyt vilttinsä ja värikkäät eväsrasiansa muutama äiti reippaine lapsineen. Nainen höristi korviaan kun kuuli äitien puhuvan lootuksenvarsiuutteesta.
- Voitko kuvitella? Taas joku puoskari on saanut puoli kaupunkia uskomaan, että juuri tämä uute on avain lasten onneen ja hyvinvointiin!
- Niin, ja se kultalusikka! Kyllähän nyt jokainen tietää, miten kulta ja lootuksenvarsi keskenään reagoivat. Voi lapsiparkoja. Eihän niitä enää rauhoita mikään, kun sellaisella seoksella kyllästetään sisuskalut.

Nainen hämmentyi ja nolostui. Mitä oikein tapahtui? Kotoa lähtiessään hän oli ollut vailla huolia ja luottanut siihen, että päivä päivältä tuntisi lapsensa ja sen tarpeet paremmin. Nyt varjo oli häntä vastassa jo kadulla ja kyseli, mitä hän aikoisi uutteella tehdä, syöttää kultalusikalla vai tavallisella, vai syöttääkö ollenkaan. Hississä se kyseli, aikoisiko nainen kertoa miehelle, paljastaa tietämättömyytensä ja huonoutensa, ja sen, miten paljon rahaa käytti johonkin, jonka hyödystä tai haitasta hänellä ei ollut aavistustakaan. Nainen hermostui, kolisteli vahingossa ovissa niin, että vauva heräsi, tiuski sille hiljaa kuin kaikki olisi ollut sen syytä ja oli miehen kotiin tullessa niin vaitonainen, että varjo sai kätensä heidän molempien hartioiden ympärille ja nosti etusormensa suun eteen hiljaisuuden merkiksi.

Seuraavana päivänä nainen työnteli vaunuja pitkin mäntyjen reunustamaa polkua. Hän kuunteli lintujen laulua ja hengitti syvään raikasta ilmaa. Ohi lenkkeili ihmisiä reippaissa vaatteissaan ja kevyissä kengissään. Risteävältä polulta hänen taakseen puuskutti kaksi rouvaa, jotka hidastivat hölkkänsä kävelyksi juuri, kun polku sukelsi kuusten keskelle varjoon ja viileään. Toinen veti henkeä ja alkoi marmattaa askeltensa tahdissa.
- Ai että minua ärsyttää: olen tuhat kertaa sanonut miniälle, ettei lapsen sänky voi olla pää pohjoiseen päin, sehän nyt on ihan selvää! Aina se kuitenkin on käyntini jälkeen käännetty takaisin. On siinä ihme äiti. Miten se ei ymmärrä, että kyseessä on lapsen terveys? Niin on ristiriitaista se touhu, joissain asioissa ollaan niin tarkkoja, ja sitten tämmöisestä ei huolehdita lainkaan!

Nainen tietenkin kuuli purkauksen, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä neuvoja, joita oli kuullut omalta äidiltään ja anopiltaan. Mielessään hän oli julistanut hoitavansa lapsensa itselleen sopivalla tavalla, koska kyllähän on tähänkin asti lapsia kasvatettu niin monella eri tavalla kuin on perheitäkin, ja antanut keskenään ristiriitaisten menneiden aikojen ohjeiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jotkut olivat löytäneet tiensä takaraivoon nakuttamaan. Mistä sen tiesi, mitä neuvoa olisi noudattanut? Oliko hän sittenkin pilannut lapsensa elämän alun, kun oli kehitellyt omia toimintatapojaan? Senkö takia mieskin hoiti vauvaa joskus ihan eri tavalla kuin hän itse, kun oli oman äitinsä kanssa samaa mieltä siitä, ettei naisen touhuissa ollut järkeä? Nainen sipaisi hiuksia otsaltaan ja ravisteli päätään ja olkapäitään, sillä hänestä tuntui, että hämyisten kuusten neulasia ja niihin tarrautuneita hyönteisiä oli jäänyt roikkumaan hänen hiuksiinsa. Mutta varjohan se siellä oikeasti oli, ja se jatkoi inhottavaa kyselemistään taas kotiin asti, naputti kun mies tuli kotiin ja otti vauvan syliinsä, ihmetteli, miksi mies halusi varta vasten vaihtaa vaipan ja käski hänen mennä lepäämään ja ehdotteli, josko mies olisi huomannut, ettei nainen osaakaan olla oikea äiti. Nainen antoi varjon istua vieressään loppuillan niin tiiviisti, ettei mieskään sitä jaksanut alkaa hätistelemään.

Kolmantena päivänä vauvalla oli aika tarkastukseen. Nainen työnteli vaunut terveyskeskukseen, otti vauvan vaunuista, riisui siltä ja itseltään ulkovaatteet ja istui odottamaan sohvalle. Hetken päästä heidät kutsui sisälle hoitaja, jota nainen ei ennen ollut tavannut. Vauva punnittiin ja mitattiin kuten aina ennenkin, nainen puki vauvan ja otti sen syliinsä, ja samalla hoitaja tarkasti vauvan tietoja. Hän mumisi itsekseen ja kysyi sitten naiselta, joko vauva nyt on oppinut nukkumaan yönsä heräilemättä. Nainen, jonka niskassa varjo oli salaa seurannut tarkastukseen, ei ollut uskoa korviaan: vauvahan oli vasta vauva!
- Niin niin, valitettavan usein näin kuulee sanottavan. On kuitenkin selvää, että aivan kaikkien hyvinvoinnin kannalta lapsi kannattaisi totuttaa nukkumaan ilman keskeytyksiä mahdollisimman pian. Yöimetykset ja muut ruokinnat pois, toki siitä protestia seuraa, mutta kyllä kunnon äiti pienet itkut kestää, kun tietää, että seuraavana yönä lapsi jo nukkuu kuin enkeli. Ja syliin pitää lapsi ottaa aina kun hän sitä tarvitsee, mutta missään nimessä ei liian usein. Lisäksi voi aina kokeilla näitä kiistellympiä menetelmiä, lootuksenvarsiuutteita ja muita, mutta ei missään tapauksessa sitten teräslusikalla, ja myöskin kannattaa tarkastaa, onko vauvan sängyn pää varmasti pohjoiseen päin, ja hyvä on myöskin varoa lämmittämästä ruokia mik...

Nainen nousi arvokkaasti tuolista, piti lastaan yhdessä kainalossa ja nosti laukkunsa lattialta toisella, irrotti niskavilloissaan sormenpäillään roikkuvan varjon oikaisemalla selkänsä täyteen mittaansa, ja keskeytti hoitajan neuvotulvan:
- Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä, olin ihan unohtanut erään tärkeän asian. Kiitos ja hei.

Heti, kun nainen oli päässyt ulos hoitajan huoneesta ja laskenut vauvan vaunuihinsa, hän kaivoi puhelimensa laukustaan ja lähetti miehelle viestin: "Kamalat kolme päivää, kaikkitietävät naiset on syvältä! Mä olen niin paha äiti enkä osaa mitään, ja sitten vielä tartutan pahan oloni suhunkin. Anteeksi. Vauva on kuitenkin ihana ja terve." Mies vastasi: "Niin ja elossa! Jotain ollaan osattu tehdä oikein. Ja säkin olet ihana ja terve. Ja mä." Ja niin he jatkoivat elämäänsä onnellisena pikku perheenä.