Olipa kerran tuossa lähistöllä kuninkaanlinna, jossa asui isä kuninkaan ja äiti kuningattaren lisäksi kolme prinssiä ja heidän pikkusiskonsa prinsessa. Pikkuinen sisko oli ollut aina veljien silmäterä, söpö ja nauravainen, ja hän oli oppinut luottamaan muihin ihmisiin, itseensä, ja siihen, että kaikki olisi hänelle mahdollista, kunhan vain päättäisi ja yrittäisi.
Prinsessa kasvoi nuoreksi aikuiseksi, päätti, mitä tahtoisi opiskella ja mihin aikuisena keskittyä, ja tietenkin osallistui seurapiirien tapahtumiin, sillä hänen piti tutustua ihmisiin ja osata keskustella jokaisen vastaantulijan kanssa arvostaen ja kiinnostuneesti. Tietenkin kaikki odottivat henkeään pidättäen, milloin Amor ampuisi nuolensa prinsessaan, ja saataisiin suuret kuninkaalliset häät.
Naapurimaan prinssi olikin kovin ihastunut prinsessaan, ja teki asiaa linnaan milloin milläkin verukkeella tavatakseen ihastustaan. Prinsessa kyllä piti prinssistä, mutta mikään intohimon liekki ei hänessä leimahtanut prinssin seurassa. Varsinkin, kun prinssi maalaili tulevaisuudensuunnitelmia, joissa hän asuisi tulevan puolisonsa kanssa kotilinnassaan ja hoitaisi sen ympärille levittyviä tiluksiaan puolison keskittyessä appivanhempiensa kanssa edustamiseen ja hallinnollisiin töihin. Prinsessan unelmissa kun siintivät ulkomaat ja suuret kaupungit, joissa hän voisi keskittyä opiskeluun ja tutkimukseen, ja parantaa maailmaa omilla teoillaan. Kihlausta ei siis tullut.
Sen sijaan prinsessa muutti yliopistokaupunkiin, keskittyi opintoihinsa ja kasvatti verkostoaan, valmistautui antamaan itsestään paljon mutta sai samalla kokemuksia ja ajatuksia, jotka lämmittivät ja vahvistivat hänen sisintään.
Eräänä päivänä prinsessa sai suru-uutisen kotoaan: isä kuningas oli kuollut sairaskohtaukseen. Prinsessa sai itsensä raahattua vielä päivän luennolle ennen kotiin lähtöään, mutta meikki ja kampaus tuntuivat toissijaisilta, ja silmät, jotka normaalisti hymyilivät kaikille vastaantulijoille, olivat nyt täynnä surua. Kuten nuorten ihmisten kesken usein käy, tietty jännite ilmassa on taipuvainen muuttumaan rakkaudeksi, ja niin kävi nytkin, yllättäen, erään pojan huomatessa prinsessan nyt kuin ensimmäistä kertaa. Prinsessan suru teki hänestä hauraan ja ylimaallisen kauniin, eikä poika saanut silmiään tästä irti.
Kun prinsessa hautajaisten ja suruajan jälkeen palasi kaupunkiin, poika osui hänen tielleen yhä uudelleen. Lopulta he päätyivät kahville, huomasivat puhuvansa samoista unelmista, ja viihtyivät yhdessä. Mutta vieläkään prinsessa ei tuntenut sydämessään suurta rakkautta. Siitä huolimatta tuntui hyvältä viettää aikaa pojan kanssa, kotilinnan huolet eivät silloin painaneet, ja olihan nyt kovin mukavaa tulla niin hyvin huomioiduksi. Poika yllätti hänet ihanilla kirjelappusilla, eväsretkillä ja kuutamokävelyillä ja vakuutti rakkauttaan, oli mustasukkainenkin, mikä samaan aikaan huvitti ja imarteli prinsessaa. Lopulta poika kosi prinsessaa, ja prinsessa suostui.
Kihlauksen tultua julki prinsessan veljet tyrmistyivät. Vuorotellen jokainen heistä kävi kysymässä prinsessalta, oliko uutinen vitsi vai oliko siskoa jotenkin huijattu: poika nimittäin tunnettiin kaupungissa hankalana riitapukarina, jonka opinnot eivät olleet edistyneet, koska poika vietti suurimman osan ajastaan muusikkoystäviensä kanssa baareissa ja juhlissa. Lisäksi poika asui edelleen äitinsä luona, joten minkäänlaista vastuuta hänen ei ollut täytynyt vielä oppia kantamaan. Tämä liitto ei kerta kaikkiaan sopisi!
Prinsessa, joka rakasti jokaista veljeään suuresti, eikä poikaa tähän mennessä kuin vähän, joutui tunnekuohun valtaan. Eivätkö veljet luottaneet hänen arvostelukykyynsä? Eikö hän muka ollut osoittanut osaavansa tehdä omia, viisaita päätöksiä, ja ollut yleisesti älykkään ihmisen maineessa? Eikö hän nytkin osaisi aivan itse päättää omasta elämästään? Tämä tuohtumus sai prinsessan veren kuohumaan ja sydämen kiihtymään melkein samalla tavalla kuin aito rakkaus, jota prinsessa alkoi kuvitella tuntevansa. Hän päätti kuunnella sydämensä kiihkeää rytmiä ja mennä pojan kanssa naimisiin veljiensä neuvojen vastaisesti.
Häät olivat pienet, eikä sukulaisia ollut paikalla. Poika muutti kuin vahingossa prinsessan kauniiseen asuntoon, puhetta oli uuden yhteisen kodin etsimisestä, mutta juuri nyt ei ollut oikea hetki. Prinsessa keskittyi edelleen opintoihinsa ja tutkimukseensa ja ajatteli, että pikku hiljaa asiat alkaisivat järjestyä, kunhan niihin keskityttäisiin. Poika ei niihin keskittynyt, vaan jatkoi elämäänsä kuten ennenkin, vain eri osoitteessa. Edelleen hän oli romanttinen ja mustasukkainen, ja halusi pitää prinsessan kokonaan itsellään, mutta omia menojaan ja tapojaan hän ei muuttanut - miksi olisi? Nyt oltiin nuoria, kyllä sitten myöhemmin, kun olisi oikea hetki.
Aika kului. Pojan opinnot olivat edelleen kesken, prinsessa taas oli jo asiantuntija-asemassa. He eivät kohdanneet kovin usein, ja typeriä riitojakin oli, mutta prinsessa oletti, ettei muidenkaan elämä täydellistä ollut. Prinsessan työ oli niin palkitsevaa, ettei kotielämän onttous ollut häirinnyt, mutta viime aikoina hän oli alkanut haaveilla lapsesta. Ehkä poika rauhoittuisi, kun tulisi isäksi, ehkä silloin olisi se oikea aika? Ehkä hän sitten muuttuisi sellaiseksi mieheksi, josta prinsessa oli salaa alkanut haaveilla.
Lapsi syntyi. Poika ei muuttunut, ei sellaiseksi kuin prinsessa oli toivonut. Poika otti kunnian lapsesta, mutta ei viihtynyt kotona sen enempää kuin ennenkään, ellei se hänelle itselleen ollut tärkeää. Joinain öinä, kun prinsessa valvoi yksin lapsen kanssa, ovelle koputettiin, ja kun prinsessa meni avaamaan, oven ulkopuolella istui melkein muristen humalainen poika, hänen aviomiehensä. Kun prinsessa ilmaisi suuttumuksensa, poika kävi hänen kimppuunsa lapsen nähden ja syytti prinsessaa ahdasmieliseksi, veljiensä aivopesemäksi hienostelijaksi, joka ei ymmärtänyt maailman todellista laitaa. Näin tapahtui muutamia kertoja, ja lasta säästääkseen prinsessa päätteli, että oli parasta olla arvostelematta poikaa.
Vuodet kuluivat. Prinsessa hoiti työnsä, lapsensa ja kotinsa, sekä aviomiehensä, joka aikanaan valmistui hänkin, niin hienoon ja raskaaseen ammattiin, ettei kotiin illalla palattuaan jaksanut kuin levätä ja rentoutua, ottaa muutaman oluen. Niiden muutaman oluen jälkeen aviomies alkoi syytellä vaimoaan virheistä ja ymmärtämättömyydestä, ja joskus vaimon ei auttanut muu kuin lähteä karkuun kauniista kodistaan. Jo kauan sitten prinsessa oli ymmärtänyt veljiensä olleen oikeassa, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ei enää kehdannut myöntää sitä, koska olisi samalla myöntänyt pilanneensa sekä oman että lapsensa elämän aivan itse, jäämällä suhteeseen keskeneräiseksi jääneen pojan kanssa. Sen pituinen se.
