Prinssi-isä

Olipa kerran komea ja hyvätapainen prinssi, jolle kaikki ovet olivat auki lapsuudesta asti. Isä kuningas ja äiti kuningatar rakastivat poikaansa suuresti. He tiesivät, että tärkeintä maailmassa oli kunnioitus itseä ja muita ihmisiä kohtaan, ja tämä tieto ohjenuoranaan he halusivat kasvattaa poikansa onnelliseksi. Prinssi oppikin hyville tavoille ja kuuntelemaan sydäntään, ja tämän jälkeen vanhemmat saattoivat vain toivoa, ettei kohtalolla olisi lapsen varalle liian suuria tehtäviä.

Prinssi veti ihania tyttöjä puoleensa kuin hunajapurkki karhunpentuja, ja nautti heidän seurastaan kuten asiaan kuuluu. Tulevana kuninkaana ja vanhempiensa esimerkin sisäistäneenä hän tiesi, että jonakin päivänä hän tulisi valitsemaan itselleen puolison, josta tulisi hänen lastensa, tulevien kruununperijöiden äiti. Tätä asiaa hän ei kuitenkaan sen kummemmin pohtinut, vaan uskoi sydämensä kertovan, kun oikea tyttö osuisi kohdalle. Prinssi ajatteli rakkauden olevan lämmin tunne, joka käärisi hänet yhteen sydämensä valitun kanssa niin, ettei asiaa sen enempää tarvitsisi ihmetellä. Tätä tunnetta odotellessaan prinssi ehti kiertää useampia juhlia, arkipäiväisiä kierroksia ja vieraampia mantuja.

Eräänä päivänä prinssi huomasi sydämensä pakahtuvan nuoren ja nauravaisen neidon seurassa. Saattaa olla, että läikähdys sai alkunsa hymystä, liikkeestä tai lausahduksesta; saattaa olla, että pikku kerubin nuoli osui suoraan prinssin sydämeen tai tunkeutui siihen hiukan sivusta. Sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta joka tapauksessa prinssi tunsi nyt jotain sellaista, mitä ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän täytyi olla rakkautta.

Pää pyörällä prinssi ajatteli rakastaan lakkaamatta, ja kun ei ajatellut häntä, ajatteli niitä asioita, joihin rakkaudella on tapana johtaa. Tietenkin prinssi halusi kuuluttaa koko maailmalle, miten paljon neitoaan rakasti! Niinpä hän suunnitteli tarkkaan, miten tyttöään kosisi, jännitti vastausta, vaikka melkein oli varma tytön myöntyväisyydestä, ja koki uskomatonta onnen kuohuntaa suonissaan, kun tyttö todella suostui hänen vaimokseen. Tämän jälkeen elettiin onnellista ja kaunista elämää ja järjestettiin häitä, ja nuoripari juhli joka päivä onneaan: miten voikin elämä olla näin ihanaa!

Tietyn ajan kuluttua häistä prinssi ja hänen prinsessansa varmistelivat toisiltaan, olivatko he molemmat ajatelleet ryhtyä vanhemmiksi, ja mikä olisi se hetki. Toki asia kiinnosti muitakin, eikä pariskunta voinut olla tuntematta jonkinlaista epämukavuutta, kun he vastailivat kysymyksiin mahdollisista pikku kuninkaallisista. Ehkä olisi vain parasta toivoa lasta heti, olihan se luonnollista ja täydentäisi heidän onneaan entisestään.

Toive toteutui: lapsi ilmoitti tulostaan. Prinssi oli onnellinen, sillä tällaista ihmettä, kokonaista uutta elämää, hän ei ollut aiemmin todella ymmärtänyt olevansa kykenevä aikaan saamaan, ja lisäksi lasta kantoi tuo ihana nainen, jonka hän oli puolisokseen valinnut. Todella, se tyttö, johon prinssi oli rakastunut, oli nyt muuttunut naiseksi, vakavammaksi, vaativammaksi, vieraammaksi. Prinssi pelkäsi, että puoliso huomaisi hänen edelleen olevan vain poikanen, joka ei ehkä tiedäkään mitään isyydestä ja miehenä olemisesta, eikä ehkä sittenkään ollut vielä valmis aikuiseksi. Prinssiä ujostutti. Hän kiersi edelleen juhlia, arkipäiväisiä kierroksia ja vieraampia mantuja kuten ennenkin, huomasi välillä unohtaneensa kotona odottavan puolisonsa, ja häpesi. Mitä enemmän hän tunsi muuta kuin onnea, sitä enemmän hän kiinnitti huomiota omaan vajavaisuuteensa, ja sitä enemmän häntä alkoi ärsyttää. Pikku hiljaa ärsyynnys kasvoi niin, ettei puoliso voinut olla sitä huomaamatta, mutta prinssi ei halunnut myöntää ajatuksiaan, ettei olisi paljastanut omia puutteitaan. Prinsessa huomasi prinssin salaavan jotain ja tuli pohjattoman surulliseksi.

Niin puolisot odottivat onnensa täyttymystä toisistaan vieraantuen. Mikäli rakkaus sai heidät ottamaan riskin ja paljastamaan pelkonsa toisilleen, he saattoivat hyvinkin vielä elää elämänsä onnellisina loppuun asti.

Tyttö, joka yritti

Olipa kerran tyttö, joka tunsi olevansa olemassa vain, kun sai kehuja ja kiitosta. Näin oli ollut niin kauan, kun hän muisti, eikä hän siksi osannut kuvitella, etteivät kaikki olleet samanlaisia. Sen vuoksi hän käyttäytyi aina herttaisesti ja ystävällisesti, ja kaiken, mitä teki, hän teki tehokkaasti ja mahdollisimman oikein. Silloin, niin tyttö uskoi, kaikki näkisivät, miten mukava ja taitava hän on, kehuisivat ja kiittelisivät häntä, ja jonakin päivänä hän lopulta vihdoinkin olisi kokonainen ja oikea.

Sisimmässään tyttö ei oikeasti ollut herttainen ja ystävällinen, ei itseään eikä muita kohtaan. Hän yritti kaikkensa, mutta tunsi, ettei se riittänyt. Hän oli aivan nääntynyt omasta tehokkuudestaan, joka ei johtanut mihinkään. Ei hän pystynyt täydellisyyteen, ja siksi muiden antamat kehut ja kiitokset tuntuivat valheilta. Silloin tyttö oli paitsi pettynyt itseensä, myös valtavan vihainen muille ihmisille heidän valheellisuutensa ja aivan liian korkeiden odotustensa vuoksi. Eikä tyttö koskaan huomannut, missä oikea ongelma piili.

Tyttö leipoi korvapuusteja, täsmällisesti reseptin mukaan, grammalleen ja minuutilleen oikein, ja teki samaan aikaan tehokkaasti viikkosiivouksen turhia haaveilematta. Aina leipomukset tulivat uunista kovina ja painavina. Töissä tyttö valmisti esityksen, jonka taustat hän tutki ja esitteli tarkkaan, että kollegat huomaisivat hänen ottaneen kaiken tarpeellisen huomioon. Aina kollegat haukottelivat ja esityksestä keskusteltiin mahdollisimman lyhyesti ennen seuraavaan asiaan siirtymistä. Viikonloppuisin tyttö puki ja meikkasi itsensä huolellisesti lehden ohjeiden mukaan valloittaakseen unelmiensa prinssin. Aina hän jäi hymyilemään yksin lasi kädessään, kun prinssi kerran häneen katsahdettuaan aloittikin jutustelun viereisen tytön kanssa.

Eräänä päivänä tyttö asteli reippaasti ruokakauppaan, mutta talouspaperihyllyjen väliin päästyään hän päästi itsensä lysähtämään. Ei missään ollut mitään järkeä! Hän yritti, oli ottanut selvää, miten kaiken pitäisi onnistua, oli opettanut itsensä reagoimaan siten, mikä muille olisi mieluisaa, ja tässä hän taas oli, vihaisena ja väsyneenä, valitsemassa muka parasta ja oikeinta talouspaperimerkkiä, hinta-laatu-suhteeltaan ylivoimaisinta.

Tytön selän takaa kuului ääni. "Tärkeintä on, että tykkäät siitä. Ihan saman asian ajavat kaikki, mutta kyllähän se ketuttaa, jos joka päivä keittiössä silmään pistää se järkevän tylsä talouspaperirulla, vaikka oikeasti olisit halunnut ostaa tuon, missä on runonpätkiä. Vähän niinkuin että millainen sitä itse on, hehheh." Puhuja oli hyllyjä järjestävä myyjä, joka ei ollut millään tavalla erikoinen. Että kehtasikin alkaa neuvomaan! Mistä se muka tietää, mitä minä tässä pohdin, tyttö melkein kirkui sisäisesti. Kasvoilleen hän kuitenkin pakotti ystävällisen hymyn ja vastasi: "Onhan ne runotkin ihan kivoja, mutta kyllä tuo hinta-laatu-suhde näissä houkuttaa enemmän." Tyttö nappasi paketin kainaloonsa, suoristi selkänsä aavistuksen liian täydelliseen ryhtiin, ja hammasta purren ja itkua pidätellen marssi kassalle.

Kotona tyttö purki ostoskassin ja alkoi leipomaan, vieläkin vähän loukkaantuneena ja sisäisesti lysähtäneenä. Sen sijaan, että olisi tehokkaasti vaivannut taikinan, ajastanut munakellon pirisemään nostatusajaksi ja pyyhkinyt pölyt ja imuroinut eteisen, kuten yleensä, hän käänteli taikinaa kulhossa hiljalleen ja mietti. Myyjän pinnalliselta ja nokkavalta kuulostanut neuvo oli kuitenkin varmaan ihan oikea. Eihän tyttö oikeasti halunnut ostaa järkevintä paperia, vaan ajatteli, että jos ostaisi kalliimpaa ja omasta mielestään söpömpää paperia, häntä pidettäisiin jotenkin hölmönä. Järkevät valinnat tekevät hänestä järkevän ihmisen. Mutta tekisivätkö söpöt valinnat hänestä söpömmän?

Siivoamisen sijaan tyttö unohtui katselemaan ulos ikkunasta. Hän pohti, kuinka kauas syvän siniseen taivaaseen hän oikeasti näki, ja miten monta ihmistä vastapäisessä talossa olikaan yhteensä kaikkien vuosikymmenien aikana asunut, ja näyttäisikö kaupunki samalta kuin muurahaispesä, jos sitä katsoisi sopivalta etäisyydeltä ylhäältä päin. Välillä tyttö kieritti korvapuustit, unohti lämmittää uunin, ja huomasi sen vasta, kun oli vähän imuroinut. Tällä kertaa korvapuusteista tulikin ihanan ilmavia ja pehmeitä! Tyttö oli melkein päästänyt valloilleen harmituksen siitä, että oli tuhlannut aikaa haaveiluun, mutta juuri haaveilu olikin tehnyt puusteista maukkaita. Tyttö maisteli pullaa ja ihasteli omaa aikaansaannostaan.

Ja kuten arvata saattaa, nyt tyttö päätti tehokkaasti yrittää muutenkin olla yrittämättä niin tehokkaasti. Seuraavassa esityksessään hän aloitti sillä omalla ajatuksellaan, jota piti itse tärkeänä, ja jätti todistukset ja esitystekniset kikat käyttämättä. Työtoverit kuuntelivat tarkemmin, ja tyttö näki heidän kiinnostuvan oikeasti asiasta, ja tunsi ylpeyttä työstään. Viikonloppuna hän puki päälleen juuri ne vaatteet mistä itse piti ja jätti viimeisimmän muodin mukaiset meikkivinkit kokeilematta, unohti keskittyä unelmiensa prinssiin ja humaltui hiukan omien ystäviensä kanssa. Emme saa tietää, missä seurassa yö päättyi, mutta parasta oli joka tapauksessa se, että tyttö ymmärsi, että tärkeintä on, että siitä tykkää itse.