Olipa kerran tyttö, joka tunsi olevansa olemassa vain, kun sai kehuja ja kiitosta. Näin oli ollut niin kauan, kun hän muisti, eikä hän siksi osannut kuvitella, etteivät kaikki olleet samanlaisia. Sen vuoksi hän käyttäytyi aina herttaisesti ja ystävällisesti, ja kaiken, mitä teki, hän teki tehokkaasti ja mahdollisimman oikein. Silloin, niin tyttö uskoi, kaikki näkisivät, miten mukava ja taitava hän on, kehuisivat ja kiittelisivät häntä, ja jonakin päivänä hän lopulta vihdoinkin olisi kokonainen ja oikea.
Sisimmässään tyttö ei oikeasti ollut herttainen ja ystävällinen, ei itseään eikä muita kohtaan. Hän yritti kaikkensa, mutta tunsi, ettei se riittänyt. Hän oli aivan nääntynyt omasta tehokkuudestaan, joka ei johtanut mihinkään. Ei hän pystynyt täydellisyyteen, ja siksi muiden antamat kehut ja kiitokset tuntuivat valheilta. Silloin tyttö oli paitsi pettynyt itseensä, myös valtavan vihainen muille ihmisille heidän valheellisuutensa ja aivan liian korkeiden odotustensa vuoksi. Eikä tyttö koskaan huomannut, missä oikea ongelma piili.
Tyttö leipoi korvapuusteja, täsmällisesti reseptin mukaan, grammalleen ja minuutilleen oikein, ja teki samaan aikaan tehokkaasti viikkosiivouksen turhia haaveilematta. Aina leipomukset tulivat uunista kovina ja painavina. Töissä tyttö valmisti esityksen, jonka taustat hän tutki ja esitteli tarkkaan, että kollegat huomaisivat hänen ottaneen kaiken tarpeellisen huomioon. Aina kollegat haukottelivat ja esityksestä keskusteltiin mahdollisimman lyhyesti ennen seuraavaan asiaan siirtymistä. Viikonloppuisin tyttö puki ja meikkasi itsensä huolellisesti lehden ohjeiden mukaan valloittaakseen unelmiensa prinssin. Aina hän jäi hymyilemään yksin lasi kädessään, kun prinssi kerran häneen katsahdettuaan aloittikin jutustelun viereisen tytön kanssa.
Eräänä päivänä tyttö asteli reippaasti ruokakauppaan, mutta talouspaperihyllyjen väliin päästyään hän päästi itsensä lysähtämään. Ei missään ollut mitään järkeä! Hän yritti, oli ottanut selvää, miten kaiken pitäisi onnistua, oli opettanut itsensä reagoimaan siten, mikä muille olisi mieluisaa, ja tässä hän taas oli, vihaisena ja väsyneenä, valitsemassa muka parasta ja oikeinta talouspaperimerkkiä, hinta-laatu-suhteeltaan ylivoimaisinta.
Tytön selän takaa kuului ääni. "Tärkeintä on, että tykkäät siitä. Ihan saman asian ajavat kaikki, mutta kyllähän se ketuttaa, jos joka päivä keittiössä silmään pistää se järkevän tylsä talouspaperirulla, vaikka oikeasti olisit halunnut ostaa tuon, missä on runonpätkiä. Vähän niinkuin että millainen sitä itse on, hehheh." Puhuja oli hyllyjä järjestävä myyjä, joka ei ollut millään tavalla erikoinen. Että kehtasikin alkaa neuvomaan! Mistä se muka tietää, mitä minä tässä pohdin, tyttö melkein kirkui sisäisesti. Kasvoilleen hän kuitenkin pakotti ystävällisen hymyn ja vastasi: "Onhan ne runotkin ihan kivoja, mutta kyllä tuo hinta-laatu-suhde näissä houkuttaa enemmän." Tyttö nappasi paketin kainaloonsa, suoristi selkänsä aavistuksen liian täydelliseen ryhtiin, ja hammasta purren ja itkua pidätellen marssi kassalle.
Kotona tyttö purki ostoskassin ja alkoi leipomaan, vieläkin vähän loukkaantuneena ja sisäisesti lysähtäneenä. Sen sijaan, että olisi tehokkaasti vaivannut taikinan, ajastanut munakellon pirisemään nostatusajaksi ja pyyhkinyt pölyt ja imuroinut eteisen, kuten yleensä, hän käänteli taikinaa kulhossa hiljalleen ja mietti. Myyjän pinnalliselta ja nokkavalta kuulostanut neuvo oli kuitenkin varmaan ihan oikea. Eihän tyttö oikeasti halunnut ostaa järkevintä paperia, vaan ajatteli, että jos ostaisi kalliimpaa ja omasta mielestään söpömpää paperia, häntä pidettäisiin jotenkin hölmönä. Järkevät valinnat tekevät hänestä järkevän ihmisen. Mutta tekisivätkö söpöt valinnat hänestä söpömmän?
Siivoamisen sijaan tyttö unohtui katselemaan ulos ikkunasta. Hän pohti, kuinka kauas syvän siniseen taivaaseen hän oikeasti näki, ja miten monta ihmistä vastapäisessä talossa olikaan yhteensä kaikkien vuosikymmenien aikana asunut, ja näyttäisikö kaupunki samalta kuin muurahaispesä, jos sitä katsoisi sopivalta etäisyydeltä ylhäältä päin. Välillä tyttö kieritti korvapuustit, unohti lämmittää uunin, ja huomasi sen vasta, kun oli vähän imuroinut. Tällä kertaa korvapuusteista tulikin ihanan ilmavia ja pehmeitä! Tyttö oli melkein päästänyt valloilleen harmituksen siitä, että oli tuhlannut aikaa haaveiluun, mutta juuri haaveilu olikin tehnyt puusteista maukkaita. Tyttö maisteli pullaa ja ihasteli omaa aikaansaannostaan.
Ja kuten arvata saattaa, nyt tyttö päätti tehokkaasti yrittää muutenkin olla yrittämättä niin tehokkaasti. Seuraavassa esityksessään hän aloitti sillä omalla ajatuksellaan, jota piti itse tärkeänä, ja jätti todistukset ja esitystekniset kikat käyttämättä. Työtoverit kuuntelivat tarkemmin, ja tyttö näki heidän kiinnostuvan oikeasti asiasta, ja tunsi ylpeyttä työstään. Viikonloppuna hän puki päälleen juuri ne vaatteet mistä itse piti ja jätti viimeisimmän muodin mukaiset meikkivinkit kokeilematta, unohti keskittyä unelmiensa prinssiin ja humaltui hiukan omien ystäviensä kanssa. Emme saa tietää, missä seurassa yö päättyi, mutta parasta oli joka tapauksessa se, että tyttö ymmärsi, että tärkeintä on, että siitä tykkää itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti