Kirvesmies

Syntyipä kerran, yli sata vuotta sitten, kaukana täältä sijaitsevaan maalaistaloon älykäs ja suurisydäminen poika. Kaikki seitsemän sisarusta osallistuivat talon töihin kun saivat ja osasivat, ja oppivat siinä aikuisia auttaessaan monia hyödyllisiä taitoja. Kun työt oli tehty, lapset kisailivat nopeudessa ja vahvuudessa, ja kuuntelivat isänsä viulunsoittoa ja äitinsä tarinoita. Elämä kulki kulkuaan juuri niin kuin sen pitääkin.

Kävi kuitenkin niin, että pojan vartuttua nuorukaiseksi maassa syttyi sota. Aluksi kuului huhuja siitä, että jossain, kauempana, oli naapurusten ja entisten ystävien kesken alettu torailemaan. Ei kukaan voinut ymmärtää, miksi ne eriävät mielipiteet, jotka oli siihen asti hyväksytty osana ihmisten erilaisuutta, nyt muka oikeuttaisivat vangitsemaan tai jopa tappamaan toisen. Liioin ei kukaan halunnut uskoa, että jonakin päivänä he itse joutuisivat keskelle samaa, kummallista todellisuutta, mutta niin vain kävi, että eräänä päivänä poika huomasi saaneensa otsaansa leiman, joka oli sama kuin monella tutulla ja oudolla, mutta eri kuin toisilla tutuilla ja oudoilla. Poika kummasteli tätä vääristynyttä todellisuutta, jossa tuntui kuin taikaiskusta väki jakautuneen kahtia toisilleen vieraiksi heimoiksi. Poika kantoi leimansa päällisin puolin kapinoimatta, suri niitä, jotka omansa vuoksi kärsivät, ja päätti aina luottaa omaan sydämeensä ja tehdä, niin kuin itse oikeaksi näki.

Melkein kummallisempaa kuin sodan syttyminen oli se, että sen loputtua kaikki taas olivat samaa kansaa. Arvet jäivät, mutta niiden syitä ei kannattanut muistella, jos mieli uskoa tulevaisuuteen ja omaan onneensa. Nuorukainen oli kasvanut mieheksi, ja koska kotitila jäisi vanhimmalle veljelle omaksi kuten ikuisesti oli tapana ollut, nuoren miehen oli lähdettävä maailmalle leipänsä ansaitsemaan. Onneksi taitoja oli kertynyt niin paljon, että suureen kaupunkiin päästyään nuori mies sai heti töitä kirvesmiehenä ja pääsi rakentamaan uutta maata omilla käsillään.

Aikansa suurkaupungin vilinää seurailtuaan mies tapasi ihanan naisen, ja muutaman kerran toisiinsa törmättyään he rakastuivat. Mikään tapaaminen ei kestänyt tarpeeksi kauan, sillä kirvesmies ja hänen rakastettunsa halusivat oppia tuntemaan toisensa läpikotaisin, ja heidän ajatuksensa ja vartalonsa tuntuivat olevan täysin toisilleen luodut. He olisivat kovasti tahtoneet tuoda onnensa kaikkien eteen, mutta naisen perheen leima oli eri kuin miehen, ja vaikka sodasta oli aikaa, ja vaikka oikeasti kaikki tapahtui vain näiden kahden välillä, kaikki tuntui kovin vaikealta. Tästä huolimatta kirvesmiehen oli seurattava sydäntään ja hän kosi naista, jonka tiesi sismmässään haluavan samaa. Nainen suostui kosintaan ja iloiset ja eloisat häät vietettiin lukuisien ystävien kesken. Nuoren parin onnea varjosti sittenkin se, ettei naisen perhe enää halunnut nähdä häntä luonaan.

Jonkin ajan kuluttua pariskunnalle syntyi tytär. Vanhemmat rakastivat tytärtään ehkä vieläkin enemmän kuin toisiaan ja ihmettelivät kilpaa suloista aikaansaannostaan. Tuore äiti tunsi kuitenkin olonsa kummalliseksi: hän ei tuntenut omakseen tätä tapaa olla äiti, pienessä asunnossa, keskellä kaupunkia, ilman omaa äitiään ja sisariaan. Hänen aviomiehensä yritti ymmärtää ja teki kaikkensa, jotta vaimolla ja tyttärellä olisi niin paljon hyvää, kuin hän suinkin voisi heille antaa, mutta kuukausien muuttuessa vuodeksi ja toiseksikin kävi selväksi, ettei se mitenkään voinut täyttää sitä tyhjyyttä, joka vaimon sydämeen oli syntynyt. Ei auttanut, että mies ja vaimo toistelivat ajatuksiaan siitä, ettei uudessa maailmassa leimoilla enää ollut väliä; ehkä, vaimo epäili, he itse elivät sittenkin vielä vanhassa maailmassa.

Eräänä päivänä vaimo pakkasi sen, mitä itkultaan pystyi, jätti väärää leimaa kantavan miehensä ja tyttärensä, ja lähti oman äitinsä luo. Mies jäi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään pieni tytär sylissään, sydän murtuneena. Hänen lohtunaan oli ajatus siitä, että hän tekisi kaikkensa tyttärensä onnen eteen, puhuisi tälle kauniisti tämän ihanasta äidistä ja pitäisi huolen, että lapsi oppisi ajattelemaan itse, seuraamaan omaa sydäntään ja tekemään, niin kuin itse oikeaksi näkisi.

Jotta lapsella olisi parhaat mahdolliset oltavat, kirvesmies teki paljon töitä voidakseen palkata pieneen kotiinsa tyttärelle oman hoitajan. Hän valitsi ehdokkaista lempeäsilmäisimmän, ja vannotti tätä huolehtimaan lapsesta hyvin kun isä oli töissä. Lempeistä silmistä huolimatta hoitaja oli ankara kasvattaja, eikä ymmärtänyt, miten tärkeää tyttösen tanssahtelua ja laulelua, piirtelyä ja runoilua olisi isän mielestä ollut kannustaa. Sen sijaan tyttö sai opetella sukkien parsimista, tiskaamista ja siivoamista, koska niistä taidoista hänelle hoitajan mielestä tulisi olemaan eniten hyötyä. Iltaisin, kotiin palattuaan, isä kyllä huomasi tytön lannistuneen mielen, mutta ajatteli sen johtuvan äidin ikävöinnistä. Silloin tällöin hänen onnistui järjestää äidin ja tyttären tapaaminen, mutta jälkeen päin suru oli oikeastaan vain pahempi.

Kirvesmies-isä oli hämmentynyt. Ei hän pystynyt takaamaan onnea edes rakkaimmalleen, ja siksi hän oli itsekin onneton. Isä pohti tyttärensä tilannetta ystäviensä kanssa, mutta yhdessäkään he eivät keksineet ratkaisua; äitiä ei voinut tuoda takaisin, hoitaja ei äidiksi muuttuisi, mutta eipä voinut isäkään sitä tehdä. Ei auttanut kuin parhaansa mukaan rakastaa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Sitten tuli uusi sota. Isän olisi pitänyt lähteä kauas rintamalle kansaansa puolustamaan ja jättää tyttärensä äidittömänä ja isättömänä odottamaan. Se ei käynyt päinsä. Kirvesmies selitti asiansa ylemmilleen, mutta syy ei kelvannut. Ajan koitettua kirvesmies jäi kotiin puolustamaan omaa perhettään sen sijaan, että olisi lähtenyt puolustamaan koko kansaansa, mutta hänet tultiin hakemaan pois. Viimeiseksi keinoksi jäi loukata muita ja samalla omaa kunniantuntoaan niin, että kirvesmies joutui rangaistuksena sellaisiin tehtäviin, joissa hän oli lähempänä tytärtään. Siltikään hän ei voinut olla kotona joka päivä, vaan järjesti hoitajan asumaan kotiinsa, jotta lapsella olisi turvana joku tuttu.

Lopulta tämäkin sota loppui, isä tuli kotiin, ja sitä juhlittiin tyttären ja hoitajan voimin. Aikuisilla oli paljon puhuttavaa ja selviteltävää, mutta tulevaa suunniteltaisiin vasta, kun suurimmat tunteet oli saatu purettua. Oli selvää, että koska nuoreksi naiseksi kasvanut tytär ei aivan vielä ollut aikuinen, ja koska rakennustöitä olisi nyt entistäkin enemmän, hoitajan pesti jatkuisi vielä. Kävi kuitenkin niin, että hoitaja, joka ei koskaan ollut ajatellut ryhtyvänsä itse äidiksi, huomasi odottavansa lasta. Kirvesmies teki, kuten oikeaksi näki, ja teki hoitajasta vaimonsa ja äitipuolen tyttärelleen. Kun poikavauva syntyi uuteen, rauhaisaan maailmaan, vaimosta tuli äiti, ja hän huomasi tämän tehtävänsä olevan itselleen tärkeämpi ja rakkaampi kuin mikään muu. Tytärpuoli tuntui nyt niin kypsältä pieneen ihmisen alkuun verrattuna, ettei hoivaa enää riittänyt nuoren naisen tarpeiksi. Tyttö sai mennä menojaan, tanssahdella, laulella, piirrellä ja runoilla itse valitsemassaan seurassa, ja etsiä hoivaa ja rakkautta sieltä, mistä itse halusi.

Kun isä huomasi tämän, hän oli kauhuissaan ja vihoissaan: hänen silmissään tytär oli ikuisesti pikkuinen ja kullan kallis. Uusi äiti kuitenkin loukkaantui isän vimmasta. Miten hän muka pystyisi huolehtimaan heidän yhteisestä pojastaan heidän yhteisessä kodissaan, jos pitäisi pikku heitukankin perässä juosta? Jos ei isä tätä ymmärtäisi, äiti lähtisi pojan kanssa jonnekin, josta ei heitä enää tarvitsisi etsiä, ja järjestäisi oman ja poikansa elämän aivan itse parhain päin.

Kirvesmies-isä oli jälleen ihmeissään. Eikö hän ollut tehnyt parhaansa? Hän oli vain halunnut huolehtia rakkaimmistaan, muttei voinut pitää heitä luonaan: ensin hän oli joutunut vasten tahtoaan eroon vaimostaan, ja nyt joutui päästämään irti tyttärestään, jos mieli pitää pienen poikansa. Kaupan päällisiksi hän oli saanut uuden vaimon, jota hän ei edes rakastanut, ja jonka mielestä parsitut sukat, hohtavat tiskit ja tarkkaan asetellut matonhapsut olivat tärkeämmät kuin omien ajatusten kuunteleminen ja sydämen äänen noudattaminen. Kirvesmies päätti kuitenkin yrittää vielä. Hän rakentaisi perheelleen oman talon, ison ja hienon, sellaisen, jossa olisi tilaa niin hänelle, vaimolle, kuin hänen molemmille lapsilleen. Hän tutustuisi vaimoonsa, löytäisi tämän sielusta jotakin tuttua ja rakastettavaa, yrittäisi ymmärtää ja tekisi kaikkensa, jotta vaimolla, tyttärellä ja pojalla olisi niin paljon hyvää, kuin hän suinkin voisi heille antaa.

Ja niin he elivät onnettomasti ja jokseenkin ontosti elämiensä loppuun saakka.