Kirvesmies

Syntyipä kerran, yli sata vuotta sitten, kaukana täältä sijaitsevaan maalaistaloon älykäs ja suurisydäminen poika. Kaikki seitsemän sisarusta osallistuivat talon töihin kun saivat ja osasivat, ja oppivat siinä aikuisia auttaessaan monia hyödyllisiä taitoja. Kun työt oli tehty, lapset kisailivat nopeudessa ja vahvuudessa, ja kuuntelivat isänsä viulunsoittoa ja äitinsä tarinoita. Elämä kulki kulkuaan juuri niin kuin sen pitääkin.

Kävi kuitenkin niin, että pojan vartuttua nuorukaiseksi maassa syttyi sota. Aluksi kuului huhuja siitä, että jossain, kauempana, oli naapurusten ja entisten ystävien kesken alettu torailemaan. Ei kukaan voinut ymmärtää, miksi ne eriävät mielipiteet, jotka oli siihen asti hyväksytty osana ihmisten erilaisuutta, nyt muka oikeuttaisivat vangitsemaan tai jopa tappamaan toisen. Liioin ei kukaan halunnut uskoa, että jonakin päivänä he itse joutuisivat keskelle samaa, kummallista todellisuutta, mutta niin vain kävi, että eräänä päivänä poika huomasi saaneensa otsaansa leiman, joka oli sama kuin monella tutulla ja oudolla, mutta eri kuin toisilla tutuilla ja oudoilla. Poika kummasteli tätä vääristynyttä todellisuutta, jossa tuntui kuin taikaiskusta väki jakautuneen kahtia toisilleen vieraiksi heimoiksi. Poika kantoi leimansa päällisin puolin kapinoimatta, suri niitä, jotka omansa vuoksi kärsivät, ja päätti aina luottaa omaan sydämeensä ja tehdä, niin kuin itse oikeaksi näki.

Melkein kummallisempaa kuin sodan syttyminen oli se, että sen loputtua kaikki taas olivat samaa kansaa. Arvet jäivät, mutta niiden syitä ei kannattanut muistella, jos mieli uskoa tulevaisuuteen ja omaan onneensa. Nuorukainen oli kasvanut mieheksi, ja koska kotitila jäisi vanhimmalle veljelle omaksi kuten ikuisesti oli tapana ollut, nuoren miehen oli lähdettävä maailmalle leipänsä ansaitsemaan. Onneksi taitoja oli kertynyt niin paljon, että suureen kaupunkiin päästyään nuori mies sai heti töitä kirvesmiehenä ja pääsi rakentamaan uutta maata omilla käsillään.

Aikansa suurkaupungin vilinää seurailtuaan mies tapasi ihanan naisen, ja muutaman kerran toisiinsa törmättyään he rakastuivat. Mikään tapaaminen ei kestänyt tarpeeksi kauan, sillä kirvesmies ja hänen rakastettunsa halusivat oppia tuntemaan toisensa läpikotaisin, ja heidän ajatuksensa ja vartalonsa tuntuivat olevan täysin toisilleen luodut. He olisivat kovasti tahtoneet tuoda onnensa kaikkien eteen, mutta naisen perheen leima oli eri kuin miehen, ja vaikka sodasta oli aikaa, ja vaikka oikeasti kaikki tapahtui vain näiden kahden välillä, kaikki tuntui kovin vaikealta. Tästä huolimatta kirvesmiehen oli seurattava sydäntään ja hän kosi naista, jonka tiesi sismmässään haluavan samaa. Nainen suostui kosintaan ja iloiset ja eloisat häät vietettiin lukuisien ystävien kesken. Nuoren parin onnea varjosti sittenkin se, ettei naisen perhe enää halunnut nähdä häntä luonaan.

Jonkin ajan kuluttua pariskunnalle syntyi tytär. Vanhemmat rakastivat tytärtään ehkä vieläkin enemmän kuin toisiaan ja ihmettelivät kilpaa suloista aikaansaannostaan. Tuore äiti tunsi kuitenkin olonsa kummalliseksi: hän ei tuntenut omakseen tätä tapaa olla äiti, pienessä asunnossa, keskellä kaupunkia, ilman omaa äitiään ja sisariaan. Hänen aviomiehensä yritti ymmärtää ja teki kaikkensa, jotta vaimolla ja tyttärellä olisi niin paljon hyvää, kuin hän suinkin voisi heille antaa, mutta kuukausien muuttuessa vuodeksi ja toiseksikin kävi selväksi, ettei se mitenkään voinut täyttää sitä tyhjyyttä, joka vaimon sydämeen oli syntynyt. Ei auttanut, että mies ja vaimo toistelivat ajatuksiaan siitä, ettei uudessa maailmassa leimoilla enää ollut väliä; ehkä, vaimo epäili, he itse elivät sittenkin vielä vanhassa maailmassa.

Eräänä päivänä vaimo pakkasi sen, mitä itkultaan pystyi, jätti väärää leimaa kantavan miehensä ja tyttärensä, ja lähti oman äitinsä luo. Mies jäi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään pieni tytär sylissään, sydän murtuneena. Hänen lohtunaan oli ajatus siitä, että hän tekisi kaikkensa tyttärensä onnen eteen, puhuisi tälle kauniisti tämän ihanasta äidistä ja pitäisi huolen, että lapsi oppisi ajattelemaan itse, seuraamaan omaa sydäntään ja tekemään, niin kuin itse oikeaksi näkisi.

Jotta lapsella olisi parhaat mahdolliset oltavat, kirvesmies teki paljon töitä voidakseen palkata pieneen kotiinsa tyttärelle oman hoitajan. Hän valitsi ehdokkaista lempeäsilmäisimmän, ja vannotti tätä huolehtimaan lapsesta hyvin kun isä oli töissä. Lempeistä silmistä huolimatta hoitaja oli ankara kasvattaja, eikä ymmärtänyt, miten tärkeää tyttösen tanssahtelua ja laulelua, piirtelyä ja runoilua olisi isän mielestä ollut kannustaa. Sen sijaan tyttö sai opetella sukkien parsimista, tiskaamista ja siivoamista, koska niistä taidoista hänelle hoitajan mielestä tulisi olemaan eniten hyötyä. Iltaisin, kotiin palattuaan, isä kyllä huomasi tytön lannistuneen mielen, mutta ajatteli sen johtuvan äidin ikävöinnistä. Silloin tällöin hänen onnistui järjestää äidin ja tyttären tapaaminen, mutta jälkeen päin suru oli oikeastaan vain pahempi.

Kirvesmies-isä oli hämmentynyt. Ei hän pystynyt takaamaan onnea edes rakkaimmalleen, ja siksi hän oli itsekin onneton. Isä pohti tyttärensä tilannetta ystäviensä kanssa, mutta yhdessäkään he eivät keksineet ratkaisua; äitiä ei voinut tuoda takaisin, hoitaja ei äidiksi muuttuisi, mutta eipä voinut isäkään sitä tehdä. Ei auttanut kuin parhaansa mukaan rakastaa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Sitten tuli uusi sota. Isän olisi pitänyt lähteä kauas rintamalle kansaansa puolustamaan ja jättää tyttärensä äidittömänä ja isättömänä odottamaan. Se ei käynyt päinsä. Kirvesmies selitti asiansa ylemmilleen, mutta syy ei kelvannut. Ajan koitettua kirvesmies jäi kotiin puolustamaan omaa perhettään sen sijaan, että olisi lähtenyt puolustamaan koko kansaansa, mutta hänet tultiin hakemaan pois. Viimeiseksi keinoksi jäi loukata muita ja samalla omaa kunniantuntoaan niin, että kirvesmies joutui rangaistuksena sellaisiin tehtäviin, joissa hän oli lähempänä tytärtään. Siltikään hän ei voinut olla kotona joka päivä, vaan järjesti hoitajan asumaan kotiinsa, jotta lapsella olisi turvana joku tuttu.

Lopulta tämäkin sota loppui, isä tuli kotiin, ja sitä juhlittiin tyttären ja hoitajan voimin. Aikuisilla oli paljon puhuttavaa ja selviteltävää, mutta tulevaa suunniteltaisiin vasta, kun suurimmat tunteet oli saatu purettua. Oli selvää, että koska nuoreksi naiseksi kasvanut tytär ei aivan vielä ollut aikuinen, ja koska rakennustöitä olisi nyt entistäkin enemmän, hoitajan pesti jatkuisi vielä. Kävi kuitenkin niin, että hoitaja, joka ei koskaan ollut ajatellut ryhtyvänsä itse äidiksi, huomasi odottavansa lasta. Kirvesmies teki, kuten oikeaksi näki, ja teki hoitajasta vaimonsa ja äitipuolen tyttärelleen. Kun poikavauva syntyi uuteen, rauhaisaan maailmaan, vaimosta tuli äiti, ja hän huomasi tämän tehtävänsä olevan itselleen tärkeämpi ja rakkaampi kuin mikään muu. Tytärpuoli tuntui nyt niin kypsältä pieneen ihmisen alkuun verrattuna, ettei hoivaa enää riittänyt nuoren naisen tarpeiksi. Tyttö sai mennä menojaan, tanssahdella, laulella, piirrellä ja runoilla itse valitsemassaan seurassa, ja etsiä hoivaa ja rakkautta sieltä, mistä itse halusi.

Kun isä huomasi tämän, hän oli kauhuissaan ja vihoissaan: hänen silmissään tytär oli ikuisesti pikkuinen ja kullan kallis. Uusi äiti kuitenkin loukkaantui isän vimmasta. Miten hän muka pystyisi huolehtimaan heidän yhteisestä pojastaan heidän yhteisessä kodissaan, jos pitäisi pikku heitukankin perässä juosta? Jos ei isä tätä ymmärtäisi, äiti lähtisi pojan kanssa jonnekin, josta ei heitä enää tarvitsisi etsiä, ja järjestäisi oman ja poikansa elämän aivan itse parhain päin.

Kirvesmies-isä oli jälleen ihmeissään. Eikö hän ollut tehnyt parhaansa? Hän oli vain halunnut huolehtia rakkaimmistaan, muttei voinut pitää heitä luonaan: ensin hän oli joutunut vasten tahtoaan eroon vaimostaan, ja nyt joutui päästämään irti tyttärestään, jos mieli pitää pienen poikansa. Kaupan päällisiksi hän oli saanut uuden vaimon, jota hän ei edes rakastanut, ja jonka mielestä parsitut sukat, hohtavat tiskit ja tarkkaan asetellut matonhapsut olivat tärkeämmät kuin omien ajatusten kuunteleminen ja sydämen äänen noudattaminen. Kirvesmies päätti kuitenkin yrittää vielä. Hän rakentaisi perheelleen oman talon, ison ja hienon, sellaisen, jossa olisi tilaa niin hänelle, vaimolle, kuin hänen molemmille lapsilleen. Hän tutustuisi vaimoonsa, löytäisi tämän sielusta jotakin tuttua ja rakastettavaa, yrittäisi ymmärtää ja tekisi kaikkensa, jotta vaimolla, tyttärellä ja pojalla olisi niin paljon hyvää, kuin hän suinkin voisi heille antaa.

Ja niin he elivät onnettomasti ja jokseenkin ontosti elämiensä loppuun saakka. 

Paha äiti

Asuipa kerran, ihan täällä lähellä, kauniissa korkeassa kerrostalossa mukava ja järkevä nuori nainen ja hänen miehensä. He olivat tunteneet toisensa jo jonkin aikaa, olivat kovin kiintyneitä toisiinsa ja päästivät yhä useammin mieleensä ajatuksen uudesta pienestä ihmisestä, omasta vauvastaan. Nainen pystyi kuvittelemaan, miten pieni palleroinen heiluttelisi maailman ihanimpia pikku käsiä ja varpaita, ja mies tunsi ylpeyttä jo pelkästä mielikuvasta, jossa hänen naisensa sylissä tuhisisi hänen lapsensa, suloisuuden huippu.

Nainen ja mies tiesivät kuitenkin, että vauvan mukana asuntoon hiipisi myös varjo. He olivat kuulleet ja ominkin silmin nähneet, miten varjo muutti aikuisia värittömiksi ja ontoiksi, töksähteleviksi ja riiteleviksi. Väsymyksen ja väärien olettamusten varjo sai esiin ihmisten pahimmat puolet ja pelot, ja ajoi entiset rakastavaiset kauas toisistaan, ryöväten vauvoilta oikeuden nähdä ja kokea sen rakkauden, josta ne olivat itse saaneet alkunsa. Monet illat pariskunta varovasti puntaroi rohkeuttaan, ja lopulta erään kauniin auringonlaskun jälkeen he kuiskasivat tähdille toiveensa.

Vajaan vuoden kuluttua pariskunta sai toivomansa lapsen. Ensimmäiset viikot heidät ympäröi ihmeellinen hattara, välillä vaaleanpunainen, välillä hyvin sumuinen, mutta koska nainen ja mies osasivat odottaa varjoa, he eivät pelästyneet huomatessaan sen läsnäolon. He vakuuttivat toisilleen, että jonakin päivänä varjo häviäisi, ja siihen asti pitäisivät huolen siitä, etteivät molemmat joutuisi sen valtaan samanaikaisesti. Sen he varmistaisivat puhumalla toisilleen pienet asiat ja isot asiat ja paljastamalla toiveensa ja palkonsa. Tärkeämpää kuin mikään muu oli se, että heidän kodissaan heidän perheellään oli parhaat mahdolliset oltavat.

Kuten usein tapahtuu, mies palasi aikanaan leipää perheelleen ansaitsemaan, ja nainen jäi kotiin vauvaa hoitamaan. Miten ihmeellisen vaativa työ se olikaan! Oli kuunneltava, palveltava, yritettävä ymmärtää ihmistainta, joka ilmaisi itseään kuin päästään seonnut yksinvaltias, mutta palkaksi riitti hymy silloin tällöin, tai lapsen rauhallinen ja kaiken tietävä ilme sen nukkuessa. Mutta jos palkkaa ei muistanut nostaa, pysähtyä hetkeen, imeä onnea sisäänsä ja jakaa sitä miehen kanssa, varjo ilmestyi muistuttamaan kadotetusta vapaudesta ja kyseli, mistä nainen muka tietää, miten vauvasta pidetään huolta. Suurimmaksi varjo kasvoi, kun lapsi itki: nainen halusi tehdä kaikkensa saadakseen itkun loppumaan, eniten siksi, että lapsella olisi taas parempi olo, mutta myös siksi, että saisi varjon pois vierestään huutelemasta, ettei nainen osaa, ja että mitä naapuritkin sanovat, kun ei yhtä vauvaa saada hiljaiseksi - ja että jaksaakohan mieskään kohta enää tätä meteliä kuunnella. Silloin ajatukset menivät solmuun, eikä nainen enää osannut muistaa, mikä oli olennaista. Välillä nainen melkein toivoi, että varjo olisi oikeassa: jos mies lähtisi, olisi yksi huomioitava tekijä vähemmän. Olisi vain nainen ja lapsi. Ei nainen tästä miehelle puhunut, sillä onnellisimmillaan hän oli sittenkin silloin, kun sai yhdessä miehen kanssa ihailla heidän rakkautensa aikaansaamaa ihmettä.

Eräänä päivänä nainen työnteli vaunuja pitkin syreeninkukkien tuoksuista jalkakäytävää, niin kuin melkein jokaisena päivänä teki. Ohittaessaan leikkipuistoa, jossa kaikilla äideillä oli rennot nutturat ja raidalliset paidat ja heidän kaikilla lapsillaan pilkulliset pikku saappaat, hän kuuli erään äidin tietävästi sanovan toiselle:
- Minä olen antanut kaikille lapsilleni lootuksenvarsiuutetta kultaisella teelusikalla, ja siksi heistä on tullut terveitä ja nokkelia. Ja rauhallisia! Ja kyllä tekisi mieleni sanoa, että tuosta huonommatkin perintötekijät saaneesta lapsesta saattaisi tulla ihan söpö, jos äiti vaan alkaisi vielä uutetta antamaan.
- Näin on! kihersi toinen äiti, mutta vakavoitui sitten. - Kyllä hyvä äiti hankkii pullollisen valmiiksi jo ennen vauvan tuloa. Onhan se kallista, mutta on se vaan niin olennaista lapsen hyvinvoinnille.

Nainen kiinnostui kuulemastaan, ja pelästyi vähän. Ei hän halunnut olla paha äiti. Olikohan jo liian myöhäistä korjata tilanne? Ei hän ollut kuullut lootuksenvarsiuutteesta ennen tätä päivää. Tietenkin hän halusi oman lapsensa saavan kaiken mahdollisen hyvän eikä jäävän mistään paitsi. Nainen vilkaisi vaunuihin varmistaakseen, että vauva oli nukahtanut, kiirehti askeliaan ja oikaisi puistikon läpi ehtiäkseen mahdollisimman nopeasti puotiin, josta saisi ostaa lootuksenvarsiuutetta ja kultalusikan. Ostokset tehtyään nainen palasi kotiin toista reittiä, joen rantaa pitkin. Polun varrella oli ihana nurmikenttä, johon oli levittänyt vilttinsä ja värikkäät eväsrasiansa muutama äiti reippaine lapsineen. Nainen höristi korviaan kun kuuli äitien puhuvan lootuksenvarsiuutteesta.
- Voitko kuvitella? Taas joku puoskari on saanut puoli kaupunkia uskomaan, että juuri tämä uute on avain lasten onneen ja hyvinvointiin!
- Niin, ja se kultalusikka! Kyllähän nyt jokainen tietää, miten kulta ja lootuksenvarsi keskenään reagoivat. Voi lapsiparkoja. Eihän niitä enää rauhoita mikään, kun sellaisella seoksella kyllästetään sisuskalut.

Nainen hämmentyi ja nolostui. Mitä oikein tapahtui? Kotoa lähtiessään hän oli ollut vailla huolia ja luottanut siihen, että päivä päivältä tuntisi lapsensa ja sen tarpeet paremmin. Nyt varjo oli häntä vastassa jo kadulla ja kyseli, mitä hän aikoisi uutteella tehdä, syöttää kultalusikalla vai tavallisella, vai syöttääkö ollenkaan. Hississä se kyseli, aikoisiko nainen kertoa miehelle, paljastaa tietämättömyytensä ja huonoutensa, ja sen, miten paljon rahaa käytti johonkin, jonka hyödystä tai haitasta hänellä ei ollut aavistustakaan. Nainen hermostui, kolisteli vahingossa ovissa niin, että vauva heräsi, tiuski sille hiljaa kuin kaikki olisi ollut sen syytä ja oli miehen kotiin tullessa niin vaitonainen, että varjo sai kätensä heidän molempien hartioiden ympärille ja nosti etusormensa suun eteen hiljaisuuden merkiksi.

Seuraavana päivänä nainen työnteli vaunuja pitkin mäntyjen reunustamaa polkua. Hän kuunteli lintujen laulua ja hengitti syvään raikasta ilmaa. Ohi lenkkeili ihmisiä reippaissa vaatteissaan ja kevyissä kengissään. Risteävältä polulta hänen taakseen puuskutti kaksi rouvaa, jotka hidastivat hölkkänsä kävelyksi juuri, kun polku sukelsi kuusten keskelle varjoon ja viileään. Toinen veti henkeä ja alkoi marmattaa askeltensa tahdissa.
- Ai että minua ärsyttää: olen tuhat kertaa sanonut miniälle, ettei lapsen sänky voi olla pää pohjoiseen päin, sehän nyt on ihan selvää! Aina se kuitenkin on käyntini jälkeen käännetty takaisin. On siinä ihme äiti. Miten se ei ymmärrä, että kyseessä on lapsen terveys? Niin on ristiriitaista se touhu, joissain asioissa ollaan niin tarkkoja, ja sitten tämmöisestä ei huolehdita lainkaan!

Nainen tietenkin kuuli purkauksen, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä neuvoja, joita oli kuullut omalta äidiltään ja anopiltaan. Mielessään hän oli julistanut hoitavansa lapsensa itselleen sopivalla tavalla, koska kyllähän on tähänkin asti lapsia kasvatettu niin monella eri tavalla kuin on perheitäkin, ja antanut keskenään ristiriitaisten menneiden aikojen ohjeiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jotkut olivat löytäneet tiensä takaraivoon nakuttamaan. Mistä sen tiesi, mitä neuvoa olisi noudattanut? Oliko hän sittenkin pilannut lapsensa elämän alun, kun oli kehitellyt omia toimintatapojaan? Senkö takia mieskin hoiti vauvaa joskus ihan eri tavalla kuin hän itse, kun oli oman äitinsä kanssa samaa mieltä siitä, ettei naisen touhuissa ollut järkeä? Nainen sipaisi hiuksia otsaltaan ja ravisteli päätään ja olkapäitään, sillä hänestä tuntui, että hämyisten kuusten neulasia ja niihin tarrautuneita hyönteisiä oli jäänyt roikkumaan hänen hiuksiinsa. Mutta varjohan se siellä oikeasti oli, ja se jatkoi inhottavaa kyselemistään taas kotiin asti, naputti kun mies tuli kotiin ja otti vauvan syliinsä, ihmetteli, miksi mies halusi varta vasten vaihtaa vaipan ja käski hänen mennä lepäämään ja ehdotteli, josko mies olisi huomannut, ettei nainen osaakaan olla oikea äiti. Nainen antoi varjon istua vieressään loppuillan niin tiiviisti, ettei mieskään sitä jaksanut alkaa hätistelemään.

Kolmantena päivänä vauvalla oli aika tarkastukseen. Nainen työnteli vaunut terveyskeskukseen, otti vauvan vaunuista, riisui siltä ja itseltään ulkovaatteet ja istui odottamaan sohvalle. Hetken päästä heidät kutsui sisälle hoitaja, jota nainen ei ennen ollut tavannut. Vauva punnittiin ja mitattiin kuten aina ennenkin, nainen puki vauvan ja otti sen syliinsä, ja samalla hoitaja tarkasti vauvan tietoja. Hän mumisi itsekseen ja kysyi sitten naiselta, joko vauva nyt on oppinut nukkumaan yönsä heräilemättä. Nainen, jonka niskassa varjo oli salaa seurannut tarkastukseen, ei ollut uskoa korviaan: vauvahan oli vasta vauva!
- Niin niin, valitettavan usein näin kuulee sanottavan. On kuitenkin selvää, että aivan kaikkien hyvinvoinnin kannalta lapsi kannattaisi totuttaa nukkumaan ilman keskeytyksiä mahdollisimman pian. Yöimetykset ja muut ruokinnat pois, toki siitä protestia seuraa, mutta kyllä kunnon äiti pienet itkut kestää, kun tietää, että seuraavana yönä lapsi jo nukkuu kuin enkeli. Ja syliin pitää lapsi ottaa aina kun hän sitä tarvitsee, mutta missään nimessä ei liian usein. Lisäksi voi aina kokeilla näitä kiistellympiä menetelmiä, lootuksenvarsiuutteita ja muita, mutta ei missään tapauksessa sitten teräslusikalla, ja myöskin kannattaa tarkastaa, onko vauvan sängyn pää varmasti pohjoiseen päin, ja hyvä on myöskin varoa lämmittämästä ruokia mik...

Nainen nousi arvokkaasti tuolista, piti lastaan yhdessä kainalossa ja nosti laukkunsa lattialta toisella, irrotti niskavilloissaan sormenpäillään roikkuvan varjon oikaisemalla selkänsä täyteen mittaansa, ja keskeytti hoitajan neuvotulvan:
- Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä, olin ihan unohtanut erään tärkeän asian. Kiitos ja hei.

Heti, kun nainen oli päässyt ulos hoitajan huoneesta ja laskenut vauvan vaunuihinsa, hän kaivoi puhelimensa laukustaan ja lähetti miehelle viestin: "Kamalat kolme päivää, kaikkitietävät naiset on syvältä! Mä olen niin paha äiti enkä osaa mitään, ja sitten vielä tartutan pahan oloni suhunkin. Anteeksi. Vauva on kuitenkin ihana ja terve." Mies vastasi: "Niin ja elossa! Jotain ollaan osattu tehdä oikein. Ja säkin olet ihana ja terve. Ja mä." Ja niin he jatkoivat elämäänsä onnellisena pikku perheenä.