Prinssi-isä

Olipa kerran komea ja hyvätapainen prinssi, jolle kaikki ovet olivat auki lapsuudesta asti. Isä kuningas ja äiti kuningatar rakastivat poikaansa suuresti. He tiesivät, että tärkeintä maailmassa oli kunnioitus itseä ja muita ihmisiä kohtaan, ja tämä tieto ohjenuoranaan he halusivat kasvattaa poikansa onnelliseksi. Prinssi oppikin hyville tavoille ja kuuntelemaan sydäntään, ja tämän jälkeen vanhemmat saattoivat vain toivoa, ettei kohtalolla olisi lapsen varalle liian suuria tehtäviä.

Prinssi veti ihania tyttöjä puoleensa kuin hunajapurkki karhunpentuja, ja nautti heidän seurastaan kuten asiaan kuuluu. Tulevana kuninkaana ja vanhempiensa esimerkin sisäistäneenä hän tiesi, että jonakin päivänä hän tulisi valitsemaan itselleen puolison, josta tulisi hänen lastensa, tulevien kruununperijöiden äiti. Tätä asiaa hän ei kuitenkaan sen kummemmin pohtinut, vaan uskoi sydämensä kertovan, kun oikea tyttö osuisi kohdalle. Prinssi ajatteli rakkauden olevan lämmin tunne, joka käärisi hänet yhteen sydämensä valitun kanssa niin, ettei asiaa sen enempää tarvitsisi ihmetellä. Tätä tunnetta odotellessaan prinssi ehti kiertää useampia juhlia, arkipäiväisiä kierroksia ja vieraampia mantuja.

Eräänä päivänä prinssi huomasi sydämensä pakahtuvan nuoren ja nauravaisen neidon seurassa. Saattaa olla, että läikähdys sai alkunsa hymystä, liikkeestä tai lausahduksesta; saattaa olla, että pikku kerubin nuoli osui suoraan prinssin sydämeen tai tunkeutui siihen hiukan sivusta. Sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta joka tapauksessa prinssi tunsi nyt jotain sellaista, mitä ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän täytyi olla rakkautta.

Pää pyörällä prinssi ajatteli rakastaan lakkaamatta, ja kun ei ajatellut häntä, ajatteli niitä asioita, joihin rakkaudella on tapana johtaa. Tietenkin prinssi halusi kuuluttaa koko maailmalle, miten paljon neitoaan rakasti! Niinpä hän suunnitteli tarkkaan, miten tyttöään kosisi, jännitti vastausta, vaikka melkein oli varma tytön myöntyväisyydestä, ja koki uskomatonta onnen kuohuntaa suonissaan, kun tyttö todella suostui hänen vaimokseen. Tämän jälkeen elettiin onnellista ja kaunista elämää ja järjestettiin häitä, ja nuoripari juhli joka päivä onneaan: miten voikin elämä olla näin ihanaa!

Tietyn ajan kuluttua häistä prinssi ja hänen prinsessansa varmistelivat toisiltaan, olivatko he molemmat ajatelleet ryhtyä vanhemmiksi, ja mikä olisi se hetki. Toki asia kiinnosti muitakin, eikä pariskunta voinut olla tuntematta jonkinlaista epämukavuutta, kun he vastailivat kysymyksiin mahdollisista pikku kuninkaallisista. Ehkä olisi vain parasta toivoa lasta heti, olihan se luonnollista ja täydentäisi heidän onneaan entisestään.

Toive toteutui: lapsi ilmoitti tulostaan. Prinssi oli onnellinen, sillä tällaista ihmettä, kokonaista uutta elämää, hän ei ollut aiemmin todella ymmärtänyt olevansa kykenevä aikaan saamaan, ja lisäksi lasta kantoi tuo ihana nainen, jonka hän oli puolisokseen valinnut. Todella, se tyttö, johon prinssi oli rakastunut, oli nyt muuttunut naiseksi, vakavammaksi, vaativammaksi, vieraammaksi. Prinssi pelkäsi, että puoliso huomaisi hänen edelleen olevan vain poikanen, joka ei ehkä tiedäkään mitään isyydestä ja miehenä olemisesta, eikä ehkä sittenkään ollut vielä valmis aikuiseksi. Prinssiä ujostutti. Hän kiersi edelleen juhlia, arkipäiväisiä kierroksia ja vieraampia mantuja kuten ennenkin, huomasi välillä unohtaneensa kotona odottavan puolisonsa, ja häpesi. Mitä enemmän hän tunsi muuta kuin onnea, sitä enemmän hän kiinnitti huomiota omaan vajavaisuuteensa, ja sitä enemmän häntä alkoi ärsyttää. Pikku hiljaa ärsyynnys kasvoi niin, ettei puoliso voinut olla sitä huomaamatta, mutta prinssi ei halunnut myöntää ajatuksiaan, ettei olisi paljastanut omia puutteitaan. Prinsessa huomasi prinssin salaavan jotain ja tuli pohjattoman surulliseksi.

Niin puolisot odottivat onnensa täyttymystä toisistaan vieraantuen. Mikäli rakkaus sai heidät ottamaan riskin ja paljastamaan pelkonsa toisilleen, he saattoivat hyvinkin vielä elää elämänsä onnellisina loppuun asti.