Epäonnen tyttö

Syntyipä kerran erääseen perheeseen tytär. Tyttö oli kaunis ja ihana, eikä mitenkään tyhmä, päin vastoin. Syntymän hetkellä yksikään hyvistä haltijattarista ei ollut matkoilla, vaan tyttö sai kaikki edellytykset onnelliseen elämään.

Perhe vain ei ollut onnellinen. Vanhempia ei oikeastaan voinut siitä syyttää, koska he eivät aikanaan olleet saaneet kokea, mitä onnellisuus on. Siksi he eivät osanneet suunnata niihin pieniin hyviin asioihin, joiden huomaaminen tekee elämästä elämisen arvoista, vaan katsoivat sivusta muiden elämää, ja arvioivat, josko ne muut oikeasti ovat onnellisia, vai esittävätkö vain. Niin he päätyivät uskomaan, ettei oikeaa onnea ehkä kellään oikeasti olekaan. Silloin oma onnettomuuden tila ei tuntunut niin pahalta, koska sille ei ollut vaihtoehtoa.

Tyttö kasvoi samaan onttoon tunteeseen. Vaikka tyttö oli kaikin puolin mukavan ja reippaan oloinen, ulkonäöltään kuin kuka tahansa kaunis aikuisen alku ja koulussa opettajien arvioimana varsin pärjäävä, ei hän pystynyt luottamaan itseensä tai muihin ihmisiin. Hänen sydämessään kyti epäusko, mutta kamalinta oli, että hän vielä jaksoi kyseenalaistaa oman epäuskonsa, ja oli tulla hulluksi ajatellessaan sitä, ettei ehkä ollutkaan tuomittu onnettomuuteen, vaan voisi kenties sittenkin tavoitella tähtiä! Mutta he, jotka yrittivät kertoa tytölle, miten alkuun voisi päästä, saattoivat kuitenkin olla vain huijareita, jotka esittivät tietävänsä, mitä onnellisuus on, naputti tytön takaraivossa. Niinhän häntä oli kotona varoitettu, ja luulisi, että jos johonkin voisi tässä maailmassa luottaa, se olisi oma perhe.

Tyttö kävi koulunsa, sai hyvät arvosanat, ja olisi voinut sen jälkeen suunnata mihin vain halusi. Kotona kuitenkin muistutettiin, että varman päälle kannattaa pelata, ja varmaahan oli varmimmin se, mitä kotona sanottiin, se, mitä vanhemmat elämästä olivat oppineet. Siksi tyttö haki sittenkin opiskelemaan muuta kuin mitä hänen oma sydämensä olisi toivonut. Pidemmän päälle opiskelu tuntui ontolta ja toivottomalta, mikä olikin tuttua, ja siksi turvallista.

Tyttö kasvoi naiseksi, oli edelleen ihana, ja olisi voinut valita kenet vain halusi. Kotona kuitenkin muistutettiin, että varman päälle kannattaa pelata, ja varmaahan oli varmimmin se, mitä kotona sanottiin, se, mitä vanhemmat olivat elämästä oppineet. Siksi tyttö tyytyi sittenkin eri syliin kuin mihin hänen oma sydämensä olisi toivonut. Pidemmän päälle elämä tuntui ontolta ja toivottomalta, mikä olikin tuttua, ja siksi turvallista.

Tyttö oli terve, piti huolta itsestään, ja olisi voinut valita aivan uudenlaisen elämän. Kotona kuitenkin muistutettiin, että varman päälle kannattaa pelata, ja varmaahan oli varmimmin se, mitä kotona sanottiin, se, mitä vanhemmat olivat elämästä oppineet. Siksi tyttö alkoi turruttaa onttoa oloaan liittymällä siihen seuraan, jossa turrutus osattiin parhaiten.

Ohikulkija ihmetteli syksyllä resuisessa miesporukassa seisoskellutta kaunista ja ihanaa tyttöä, joka selvästi olisi kuulunut johonkin muualle kihertelemään muiden tyttöjen ja poikien seuraan, unelmoimaan tulevaisuudesta ja ottamaan askeleita onnelliseen elämään. Tuli talvi, ja resuinen porukka hävisi koloihinsa. Kevään tullen ohikulkija huomasi porukan palanneen, ja näki tällä kertaa mukaan otetun taas naispuolisen jäsenen, nyt vain vanhemman ja likaisemman oloisen. Toisella vilkaisulla ohikulkija tajusi, että oli väärässä: tämä olikin se sama nuori nainen, jota hän oli syksyllä ihmetellyt. Perheen kokemus elämästä oli osoittautunut todeksi.