Kuninkaan elämä

Elipä kerran rikkaassa ja kauniissa maassa kuningas ja kuningatar. Heiltä oli pitkään odoteltu perillistä, mutta sellaista ei ollut kuulunut syystä tai toisesta, ja heidän elämänsä oli muotoutunut sellaisenaan heille itselleen sopivaksi. Molemmilla oli omat työnsä ja tehtävänsä, ja yhdessäkin jaksettiin olla.

Vuosien vieriessä kuningas oppi hoitamaan tehtävänsä niin hyvin, ettei enää jaksanut keskittyä niihin kovin hyvin. Kuninkaasta tuntui, että samat asiat toistuivat kuukaudesta ja vuodesta toiseen, ja samat ihmiset eri olemuksissa puhuivat hänen kanssaan samoja puheita. Työ tuntui mielettömältä ja turhalta, ja kuningas epäili, että hänen itsensä lisäksi muutkin saattoivat nähdä asian samoin. Saadakseen ajatustensa ruman kehän katkaistua kuningas alotti harrastuksen, viininmaistelun, aluksi kotona iltaisin, ja pikku hiljaa perehtyminen erilaisiin juomiin nousi tärkeään osaan myös lounailla ja iltapäivätapaamisilla. Kuningatar ei oikein pitänyt tästä ajanvietteestä. Hän yritti saada kuninkaan ymmärtämään, ettei hänen asemassaan voinut moista lipittelyä harrastaa julkisesti. Kuningasta tämä suututti: oma vaimokaan ei tuntunut ymmärtävän, miten tyhjänpäiväisiä kuninkaan muka tärkeät työtehtävät oikeasti olivat. Eikö hän, kuningas, nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen osaisi hoitaa työnsä, ja sitä paitsi fiksuna miehenä pystyisi huolehtimaan omista asioistaan?

Aikansa kuningatar seurasi kuninkaan yhä syvenevää keskittymistä viiniharrastukseensa, mutta päätti sitten lopettaa seuraamisen ja katkaista siteensä kuninkaaseen, josta oli erkaantunut. Kuningatar muutti toiseen, rikkaaseen ja kauniiseen maahan, jossa saattoi jatkaa omaa elämäänsä ilman huolta puolison toilailuista. Monia hyviä ja kauniita asioita osui sittemmin kuningattaren tielle, ja hän eli elämänsä onnellisena loppuun asti.

Sillä välin kuningas jatkoi harrastustaan, oli tavallaan tyytyväinen siitä, että kuningatar oli lähtenyt, vaikka välillä muistelikin haikeana heidän hyviä yhteisiä hetkiään. Niistä tosin oli jo kauan, eivätkä he enää viimeisinä aikoina oikein olleet edes oikeastaan nähneet toisiaan, havainneet vain ohi kulkiessaan kuin minkä tahansa palatsin huonekalun ja toistelleet samoja lauseita. Joskus kuningas oli surullinen, joskus vihainen, mutta oli tunne mikä tahansa, muutama lasillinen hyvää ja hienostunutta viiniä sai tunteen laimenemaan.

Kun kuningatar ei enää ollut häiritsemässä harrastusta ja muistuttamassa työtehtävien hoitamisesta, kuninkaan ote alkoi livetä, eikä viinikokoelma enää mahtunut palatsin kellariin, vaan levittäytyi työhuoneisiin. Lopulta kuningas sai potkut; kansa ja virkamiehet kumosivat vallan, joka ei enää ollut järkevissä käsissä. Palatsistakin kuningas joutui lähtemään, sillä uusi kuningaspari tarvitsi arvoisensa ympäristön.

Kesäisin kuninkaan elämä oli kuitenkin edelleen hienoa: kauniin maan kaunis luonto oli mitä ihanin ympäristö riippumattomalle miehelle, joka löysi ystäviä ja tovereita pysähtymispaikoistaan. Mihinkään ei ollut kiire, eikä kenenkään edessä täytynyt käyttäytyä kauniisti, vaan mies sai olla täysin oma itsensä.

Talven lähetessä luonto ei enää sallinut huoletonta elämää, vaan vaati kulkijoita kerääntymään yhteen lämmön ja suojan toivossa. Vaikka kaikkien kohtalo oli sama, ja veljeyttä vannottiin kun asiat sujuivat, jokainen tunsi sittenkin olevansa yksin. Hyvään lämpimään koloon ei mahtunut kuin yksi tai kaksi toveria kerrallaan, ja käsitykset ystävyydestä ja sen velvoittavuudesta tai kestosta olivat jokaisella erilaiset. Riideltiin ja tapeltiin, ja päivästä ja viikosta toiseen toistuivat samat huolet seuraavan päivän ravinnosta, juomasta ja suojasta, ja samat ihmiset eri olemuksissa puhuivat keskenään samoja asioita. Joskus oltiin surullisia, joskus vihaisia, mutta koska viiniin ei enää ollut varaa, mikä vain sopiva juoma riitti laimentamaan tunteet.

Niin kului aika, ja se olento, joka joskus oli kuningas, eli kolossaan, paistatteli joskus kauniissa kesäpäivässä ja muisti taas millaista oli olla voimissaan, painui taas omaan maailmaansa, ja häipyi hiljalleen olemasta.